Oon monta kertaa funtsinu, ku treenaa vetää tota zetaa bunkassa ja kuupassa rundaa joku snadiki juitsu, mikä tarttis duunaa kondikseen. Niin, et miten vetissä, vaik nää Obama ja Puuttini pystyy goisaan. Vetääks ne jotain troppii tai onks niitten kuuppa ja itsetunto ku naarasminkillä, et kaikki mitä duunaan, on moraalisestikki aina redii.
No, miks meitsi tällasta skeidaa, nyt sit vääntää aamuyöstä. Siks, ku blisattiin parikytä vuotta sitten meidän paritalo Kannelmäestä, ton Mansen haivein vierestä. Tän luukun tsöbas yks ihan nasta fämili. Tän fämilin faija skulas jotain ihme snadii torvee, Oopperan orkassa. En nyt jaksa minnaa tän soittopelin nimee, mut se oli snadii putkee rundattuna ympyräks, niin et sormet just ja just mahtu sinne sekaan, paineleen jotain sylinterin ihme namikoita.
Ku pamlasin tän pelimannin kera enemmän, se skäfästi öpnas tän torven sieluu. Ei riittäny, et sä painelit oikeita namiskoita, sun tartti kans huulilla duunaa jotain ihme vekslauksii , et yleensä tää torvi skulas. Sit tähän stressinhandlaukseen. Tää kundi kaveeras, et oli joku ihme ooppera, jossa sen fitti rooli oli venaa ekaks puoltoista timmaa ja sit staijaa hereillä, ku hela orkka ja sjungaajat hiljeni. Sit pari kolme sekkaa stydii hiljasuutta ja tää kundi joutu puhaltaan, ihan ypö, parin sekan soolon.
Ku tää kundi tätä yhtä keissii, meitsille valisti, oli iisii hiffata, mikä vetin buli stressi tällasessa tilanteessa sit musikantille födas. Onks torvi oikein huulilla, skulaaks sormet just niinku kuuluu, pökrääks meitsi. Tästä sinänsä södestä oopperasta, oli tullu karmee painajainen tälle kundille. Joka kerta tää paine, tän snadin soolon suhteen, födas aina bulimmaks ja bulimmaks.
Jaakko Koroma
