Mä venaan aina ihan hinkuna vanhoja, skloddiajan leffoja. Nytki duunasin nartsalle ton jenkkileffan, Onnellisen laakson kansa. Mä olin jotain 12 ku tsiigasin sen ekaa kertsii. Tän leffan stoori kuvaa yhen tsyrkkajengin, kveekareiden, eloo.
Tää jengi oli, ja oon saletti et on vieläki, hihhuleita, jotka treenas elää ilman fragiksii tai kateutta. Aina oli redii jelppimässä toisii. Kait snadisti niinku noi Amasshit, juutalaiset, jotka välttää kaikkee nyyaa, niinku sähköö, luurii, radioo, telkkuu. Vähän kait sit niinku meitsiki, joka kaihoo tota 60-70-lukuu.
No, sit takas pointtiin, mitä mä treenaan tässä nyt skrivaa, et on fittii ku aina joutuu sit kuiteski snadisti pettyyn, vaik on venannu näitä entisii, nastoja leffoja. Niinku sit vaik tää Onnellisen laakson kansaki. Mun rauhaton spiritti, kykeni tsiigaan tätä leffaa, jotain puol timmaa, ku sit starttas taas toi hohhoijaa. Mikä vetin juitsu meitsii riivaa, ku ei vaan jaksa. Ei juoni intreseeraa. Ei kliffat tsoukit jaksa skriinattaa. Enkä mä pamlaa vaan mistään yhestä, enkä kahesta aktista.
Eniten mua sit kummiski ihmetyttää, tää Bulttipois. PP ja Aake. Niitten nää nastat fiktiivit hahmot. Ku, ei nekään enää saa meitsii stendaan. Onkis nyt sit kliffaa vanheta, jos tää elo starttaaki oleen tällasta.
Hilman päivät (SF), foto: Wikipedia
Mut onneks on tää finskileffa, Hilman päivät. Eikä sit sen takii, et toi mun toka bilika sattu oleen Hilman. Dorga treenaus, olla tun nokkela, tänki epätoivosen stoorin finaaliiin.
Jaakko Koroma
