Skidinä oli aivan sairaan nastaa ku mutsi ja faija oli ollu jossai radal ja ku ne sit tuli snadisti fyllas himaa, ni meges oli snagarin tuotteit. Sillo ei limuu temmottu niinku nykyää, mut mölö skulaski näiden hodareiden, publareiden, lihisten, porilaisten ja vaik iha beisik nakkienki kaa. Kandee muuten tyyppää. Me budjattii sillon Fredan ja Roban kulmas, vanhas talos ja sen ylimmäs kerrokses. Snagari oli siin Fredantoril, iha himan lähel, mut ei niit rappusii viittiny silti dallaa ekaks alas ja sit takas ylös ihan vaa jonku skruudan takii. Se teki niist mutsin ja faijan tuliaisist vielki parempii ja tavallaa kai halutumpiiki. Onneks mun vanhemmat oli aika kovii bilettään ja kai ne kelas yleensä, et ku viedää skideille snadisti mättöö, ni ne antaa anteeks kaikkinaisen luudaamisen muual ku himas. Eihän niil ollu hajuukaa siit, et me iha oikeesti diggailtii ku ne oli huitsis ja saatiin rauhas tehä mitä lystää. Lopult me kuitenki alettii toivoo, et ne lähtis radalle, koska niiden takas tulles me saatas taas niit snagariherkkui.
Kyl me kuitenki skruudattii skidinä muutaki ku pelkkää pikasafkaa. Mutsin boltsukka oli ja on vielki ihan legendaarist, se veivas Stadin parhaan tillilihan ja ukin keittämä lihakeitto ja lihasa hernari ne vast jotai oliki. Listalle kuulu tietysti ihan perusmätöt kans, niinku smagulooda, lihamureke ja strogu. Oskarin valinnast ostettiin joskus ”kumipihvei” eli vasikan kotlettei ja niiden kaa temmottiin tietenki kunnon mosaa. Se oliki sit ainoit eineksii mitä meil näky jos maksalaatikkoo ei lasketa.
Faija kokkas joskus, ku mutsi sattu oleen jossai muual. Eli harvoin. Sillon vedettiin kyl aika suppeet menuut. Jos iha tarkkoi ollaa, ni siihen settiin ei kuulunu ku yks ruokalaji joss oli muutama simppeli raaka-aine: keitetyt nakit, paistetut egut, keitetty makaroni, yks kokonainen tomaatti. Tää oli faijan bravuuri. Jos viel oikee herkuteltii, ni sillon se osti pullollisen ketsaa soossiks.
Sillon tällön faijalle napsahti joku sikabuli keikka, mist se sai hilloo vähän niinku liikaa. Ne on mutsin kaa sitä mielt, et massii ei oo tarkotettu homehtuun pankkitilille, vaa siit pitää nauttii. Ne on sanonu joskus, et mitä ne sit enää fyrkal tekee, ku ne on delannu ikävystymiseen. Tällasen fyffekeikan jälkeen me siis lähettii perheen kaa törsään. Törsääminen tarkottiki sit tosi leveet meininkii. Ekaks vedettii taksil hotelli Hesperiaan ja siel saunottii ja nautittii elämäst. Pesijämummo kuuras kaikkien selät bilekuosiin. Bastus oli tullu nälkä, joten pitihän sitä sit lähtee skruudaa. Taas otettii käbi ja sil ajettiin vakkariraflaan, mis oli ihan legendaarinen lankkupihvi. Skruudattii pitkän kaavan mukaan ja ku mentii sit takas Rööperiin ja siel himaan, ni ehkä Fredantorin snagarin tuoksut houkutteli viel tsöbaan snadii iltapalaa. Eipä nasta meininki!
Nyt ku meitsi on tällanen telkkarikokki ja monenlainen säätäjä muutenki, ni aina on joskus magee kelaa, mitä sillon ennen tapahtukaa. Sitä tulee funtsineeks, et onks tääl Härmäs ja varsinki Stadis ruokakulttuurii ollenkaa vai onks tää kaikki jostai pöllittyy. Aika usein jengi sanooki, et ei meil oo mitää omaa juttuu, kaikki on muilt londattuu tai snutastuu. Tää on suomalaist itsetuntoo, kato. Mulle stadilainen ruoka on ainaki olemas. Se on tätä kaikkee skidinä Stadis koettuu juttuu. Muu suomalainen mättö taas on meitsille kokemuksii muual, on sitä nyt sentää pari kertaa tullu böndelki käytyy.
Loppujen lopuks safkakulttuuri ei ehkä sittenkää oo pelkästää sitä, et annetaa annokselle joku hieno ranskalaisvaikutteinen nimi, stigataan settiin kaks puolen millin paksust porkkanastrimlaa, roiskitaa bifan ympärille puolikas teelusikallinen soossii ja laskutetaa miltsin verran. Ei todellakaa! Ruokakulttuuri on paljo enemmän. Se on kokemuksii lapsuudest, se on muistoi tsögest, se on elämyksii raflamaailmast, se on leivän tuoksuu, se on kipee maga liian piparitaikinan skruudaamisen jälkee, se on mutsin ja faijan himaan venaamist ja on se skruudaamistki. Ruokakulttuuri on elämää.
julkaistu: Kirjoitti: •