Faijanfaija vieraili 1960-luvun alussa meillä himassa Bärtsissä viikoittain. Meille kakruille hän roudasi duunimestaltaan Fazerilta aplareita, keksejä ja karkkeja. Konemesun mielitemppu oli pistää skidit skabaamaan, kuka jaksoi tsitata kauimmin lärvi kiinni. Motivaatiota ylläpitäväksi kannustimeksi koitokseen häneltä heltisi femtsiga. Äijää arvostettiin suvun parissa. Hän skrivaili presidentti Kekkoselle breivejä ja vetosi tähän sotaveteraanien heikon aseman parantamiseksi. Urkilla oli tapana vastata kirjeisiin.
Fade ja faijanfaija raahasivat v. 1959-63 kimpassa meidät kolme broidista snadeina usein perjantaisin Eltsun bastuun Kurvissa. Pikkubroidimme sai jäädä saunareissuilta himaan mutsin kanssa. Kivisten lauteiden kuumuudessa tsittasi sodan rampauttamia äijiä. Niiltä oli amputoitu handuja ja klabbeja. Kropissa oli luodin- ja sirpaleiden arpia. Yhtä starbaa oli osunut nivusiin. Sillä keikkui slaikkarin tilalla snadi kumiletku. Äijät bamlasivat delanneista kavereista, pelosta ja verisistä tykistökeskityksistä. Aikuiset äijät dokasivat pukuhuoneessa aperitaa, soppaa ja pöykkyä, me vattulimua. Faijanfaija tuli minulle läheiseksi myöhemmin yhteisillä fisu- ja sienestysreissuilla.
Kännipäissään faijanfaija jauhoi tippa linssissä stooreja kokemuk-sistaan talvi- ja jatkosodassa. Maailman suurimpana paskiaisena itseään pitävän miehen tarinat eivät olleet mieltäylentäviä. Niissä ei ilmennyt Korkeajännityssarjan tai Kansa taisteli – miehet kertovat -lehden tarkkoja koordinaatteja ja sankaruutta. Faijanfaija taisteli alikessuna Karjalankannaksella v. 1939-1944. Hän ei haaveillut Suur-Suomesta eikä ryssitellyt koskaan puna-armeijan sotilaita. Hänelle myönnettiin urheudesta punakeltanauhainen prenikka ja joukko muistomitskuja. Muistoina noista ajoista minulla on yhä venäläinen sotilaskypärä ja pistin.
Faijanfaija alkoi dokata vasta sotiessa, yli nelikymppisenä gubbena. Aikaisemmin hän oli ollut raitis mies. Sodan jälkeen brenkku maistui entistä tanakammin duunipäivän jälkeen. Hänestä kehkeytyi kaappijuoppo. Ukon pumppu leikkasi kiinni v. 1966, Kannaksella samassa porukassa sotineiden jermujen, ryyppyjuhlassa. Näillä oli tapana kokoontua yhteen useita kertoja vuodessa. Poliisiraportin mukaan jatkosotaa muistelleet ja toisiaan terapoineet rintama-toverit olivat kaikki niin jurrissa, ettei kukaan kyennyt jeesaamaan rintakipujen vuoksi huilaamaan mennyttä vanhaa gubbea. Tämä kaatui II maailmansodan aiheuttamien jälkiseurausten vuoksi sydäninfarktiin.
Yleisin sodan aikaisen psyykkisen häiriön eli ”tärähtämisen” syy olivat ankarat tykistökeskitykset. Tykkituli aiheutti 59 % kaikista v. 1944 haavoittuneista. Kuinka paljon sotien seurauksena on syntynyt 1900-luvulla Suomessa tutkimattomia, eriasteisia sotatraumojen uhreja? Entä siviiliväestön – naisten, lapsien ja vanhusten – henkiset sotavammat. Heitähän kuolee nykysodissa kaikista eniten.
Psyykkisiä sotavammoja ei pidetty talvisodan hengessä oikeina sotavammoina, eivätkä ne oikeuttaneet sotainvalidikorvauksiin. Palasiko talvi- ja jatkosodan rintamilta kotiin itse asiassa ainoata-kaan täysin tervettä suomalaista sotilasta? Vietnamin sodan jälkeen yhdysvaltalaisten sotaveteraanien oireita alettiin kutsua 1970-luvulla posttraumaattiseksi stressireaktioksi (PTSD).
Oma faijani toimi sotavuosina vapaaehtoisessa maanpuolus-tustyössä. Hän palloili tsupparina Helsingin laivastoasemalla Katajanokalla. Hän kuului Sotilaspojat-järjestöön. Se oli jatkosodan aikainen Suojeluskuntien alle 17-vuotiaille kundeille kohdistama militaristinen järjestö. Vuoden 1943 lopussa Suomessa oli 684 sotilaspoikaosastoa, joissa palveli 72 187 jäsentä. Urheilun, ampumaharjoitusten ja isänmaauskollisuutta painottavan kasvatuksen ohessa pojat osallistuivat kotirintamalla sotateolli-suutta tukevaan työtoimintaan. Osa heistä toimi myös pelastustehtävissä sekä sotilaallisen toiminnan aputehtävissä lähetteinä ja viestimiehinä. Vanhimmat sotilaspojat osallistuivat jopa aseellisiin tehtäviin. Sotilaspoikatoiminta lopetettiin fasistisen suojeluskuntajärjestön lakkauttamisen yhteydessä syksyllä 1944.
Suomessa ryssävihan kylvön tärkeimpinä kansalaisten kasvatuk-sellisina kanavina toimivat viime vuosisadalla Suojeluskunta-järjestö (v. 1918-44), Lotta Svärd (v. 1920-44) sekä näiden alajärjestöt suojeluskuntapojat (myöh. sotilaspojat) ja pikkulotat. Suojeluskunta järjesti vuosittain useita tuhansia valistustilaisuuksia, joihin osallistui 750 000–1 250 000 kansalaista. Vuodesta 1925 alkaen se propagoi aatteitaan Hakkapeliitta-lehden välityksellä. Vuonna 1927 siihen liitettiin oheistoimintoina Suojeluskuntain Kauppa Osakeyhtiö (SKOHA), Suojeluskuntain Ase- ja konepaja Osakeyhtiö (SAKO) sekä Suojeluskuntain Kustannus Osakeyhtiö. Järjestöön kuului v. 1938 yli satatuhatta jäsentä, jotka edustivat kaikkia yhteiskuntaluokkia. Maa oli jaettu 22 suojelus-kuntapiiriin. Valtio tuki organisaation toimintaa 1930-luvulla vuosittain 30–50 miljoonalla markalla. Suojeluskunnan vaikutuspiiriin kuului arviolta lähes 400 000 kansalaista.
Faijan oman selvityksen mukaan hän liittyi kaveriensa kanssa sotilaspoikiin, koska kasvavina Stadin jannuina nälkä kurni heillä aina mahassa eikä kotona saanut koskaan riittävästi sapuskaa. Nokan laivastoasemalla faijan suotiin skruudata vanikkaa niin paljon, kuin jaksoi. Toisaalta punakaartilaisen syrjittynä poikana hän sai tämän ratkaisun myötä osakseen enemmän ympäristönsä hyväksyntää. Faija kertoi minulle vanhuksena ulkoiluttaessani häntä tarkasti kuvaten, kuinka useat hänen pari vuotta vanhemmista Sörkän kavereistaan delasivat eturintamalla.
Sota ja sataman ay-liike kasvattivat faijastani rauhan miehen. Marssin hänen kanssaan 1970-luvulla Stadissa usein samoissa, suurissa rauhanmarsseissa. Me osoitimme kummatkin mieltämme rauhan puolesta sotaa vastaan. Etenevä muistisairaus heitti faijan 2010-luvulla pysyvästi syvälle aikamatkalle nuoruuden sotilaspoika-muistoihin. Toimin 3,5 vuotta kestäneen palvelutalojakson aikana faijani edunvalvojana, syöttäjänä ja ulkoiluttajana. Faijalle myönnettiin elämän loppusuoralla kotirintaman lapsisotilaana toimimisesta sotaveteraanin status. Sotilaspoika-mitali havuineen tuskin toi lohtua tyhjän miehenkuoren elämään.
Olin vuosina 1970-71 duunissa varaosaplokkarina Volvon keskusvarastolla Stadin Hernesaaressa. Perjantaisin vanhemmat varastomiehet suorittivat ruokiksella viikon tärkeimmän tekonsa. He suhasivat viivana firman farmarifiudella yhteishakureissulle Pursimiehenkadun handelliin. Kitutunnilla kaikki lopettivat duunit. Pakkaamon äijien feissit punoittivat perjantaiflindasta. Laitisen Oivan silmät tähyilivät kurttuisesta naamasta meitä nuorempia kundeja. Baskeripäinen Oiva heitti junioreille tarinaa sotakoke-muksistaan Kannaksella: ”Talvella pinosimme jäätyneitä ruumiita kuin kylmiä halkoja. Saappaiden pohjiin kirjoitettiin liidulla numero. Vainajat lajiteltiin pinoista junanvaunuihin, joilla ne kuljetettiin kotipaikkakunnilleen. Minä en unohda sitä koskaan. Olin itsekin vasta nuori mies. Pojat, sodassa ei ole mitään ihailtavaa.”
Työskennellessäni vuosina 1973-1980 tilapäisenä ahtaajana Jätkäsaaressa ja Sompassa kohtasin huudossa ja paattien ruumissa paljon sodan käyneitä rantsujätkiä. Osa näistä sotien veteraaneista oli vajonnut spurgujen tasolle. He bunkkasivat rantsun makasiinien alla, Kalevankadun päässä olleen sillan kupeessa ja asuntoloissa. Osa vietti kesänsä Keskuspuistossa telttaillen ja tenttuillen. Rikkimenneet miehet roikkuivat brenkun lääkitseminä yhteiskunnan syrjässä. Rantsussa tilapäisjätkä saattoi lossata ja lastata botskeja mielensä mukaan muutaman päivän ja huilata sen jälkeen niin kauan, kuin fyrkkaa piisasi. Kukaan ei kysellyt työnhaussa satamaduunareilta työtodistuksia tai ollut kiinnostunut heidän menneisyydestään. Kahvipaatissa oli tärkeintä, että handuin lempattu raskas säkkihiivi nousi ripeästi ruumasta kaijalle.
Olin päättänyt jo 16-vuotiaana, että suoritan asevelvollisuuteni siviilipalveluna. Painipiireissä tällaisesta pitkätukkaisesta, helmikaulaisesta vapaapainijasta tykättiin kyttyrää, koska tämä ei suostunut menemään Sandikseen urheilujoukkoihin. Mestakin sinne oli jo valmiiksi pedattuna. Skabareissuilla ympäri Suomea aikuiset äijät painostivat minua ja uhkasivat kyydittää minut Neuvostoliiton rajalle. Minun kaltaiseni menestynyt suomenmestaruustason painihippi koettiin uhkaksi ja vääränlaiseksi esimerkiksi painiliiton isänmaalliselle niskanvääntäjänuorukaisille. Mitaleita ja mestaruuksia kertyi. Pidin pääni, koska jokaisella ihmisellä on oikeus omaan maailmankatsomukseensa ja harjoittaa itsenäistä ajattelua. Siirryin v. 1976 omatoimisesti painimaan Työväen Urheiluliiton riveihin ja molskille vapaapainiurani loppuun asti.
Asevelvollisten tutkijalautakunnan huoneen dörtsi aukeni helmikuussa 1979 oikeusministeriön vankeinhoito-osastolla Sörkässä. Kolmas hemmo huudettiin sisään. Käsittely kesti 10 minuuttia. Aseistakieltäytyjä palasi aulaan venttaamaan päätöstä. Muutaman minuutin kuluttua hänet kutsuttiin jälleen huoneeseen. Hän palasi kuultuaan päätöksen. Hän oli tyytyväisen näköinen ja toivotti onnea meille jäljelle jääneille. Oman vakaumukseni tutkinta kulku eteni samalla tavoin kuin aikaisemmin kapiaisten kanssa Helsingin sotilaspiirissä Laivanvarustajankadulla. Prosessin aikana käytiin lävitse henkilötietoni, järjestötaustani, kinasteltiin YYA-sopimuksesta ja rauhanliikkeestä. Lopuksi keskustelussa päädyttiin asevelvollisen eettisen vakaumuksen puntaroitiin.
”Tutkijalautakunta on tutkinut asevelvollinen Matti Laitisen tekemän ilmoituksen ja perehdyttyään hänen vakaumukseensa ja sen todenperäisyyteen, katsoo selvitetyksi, että eettiseen vakaumuk-seen perustuvat omantunnon syyt estävät häntä suorittamasta asevelvollisuuttaan säädetyssä järjestyksessä. Näin ollen asevelvollisten tutkijalautakunta aseettomasta palveluksesta ja siviilipalveluksesta annetun lain säännösten nojalla määrää hänet suorittamaan siviilipalvelusta valtion siviilihallinnon tehtävissä tai keskussairaalassa taikka kuntainliiton huoltolaitoksessa. Päätökseen ei ole muutoksenhakuoikeutta.”
Kehitysvammaisella pojalleni Arskalle postitettiin v. 2008 kutsuntakuulutus asepalvekseen. Täytin poikani puolesta kirjekuoressa olleen kyselylomakkeen varusmiespalvelua ja terveydentilan tutkimista varten. Liitin vastauskirjeeseen mukaan poikani tuoreimmat lekurintodistukset. Selvitin kirjallisesti kutsuntaviranomaisille, ettei poikani kykene täyttämään koskaan jokaiselle miespuoliselle Suomen kansalaiselle säädettyä velvollisuutta osallistua isänmaan aseelliseen puolustamiseen tarvittaessa, koska hän on vaikeasti kehitysvammainen ihminen. Hän ei edes ymmärrä, mitä sota tarkoittaa. Näin ollen hän soveltuu huonosti ilmavoimiin, tykistöön, laivastoon, ohjus- ja panssarijoukkoihin tai rannikkojääkäriksi. Ihmettelin kovasti, ettei armeijan tietokannoissa ollut mitään tietoa poikani vammaisuudesta. Muutenhan valtion tietokannoista on kaivettavissa varsin runsaasti monipuolista tietoa väestömme edesottamuksista ja sen terveydestä. Arska sai vapautuksen intistä. Me olemme osallistuneet Arskan kanssa aktiivisesti – isänä ja poikana – kimpassa kolmena vuosikymmenenä Stadissa järjestettyihin rauhanmiekkareihin.
……………………………………………………………………………………..
SATAMATYÖMIES
Vanha työmies heitit henkesi.
Satamatyömies kuolit pois.
Kuka suree poismenoasi?
Sinä purit ja lastasit vuosikymmeniä
paatteja Jätkäsaaressa.
Kuka murehtii kuolemaasi?
Mieskuoro ei virittäydy
surumarssiin valkoisella arkullasi.
Valtioneuvosto ei laske seppeleitä.
Muistopuheessasi ei jauheta
sinun saavutuksistasi ja erinomaisuudestasi,
sinun korvaamattomasta elämästäsi.
Mukanasi kuoli koko miessukupolvi,
sota ja jälleenrakentaminen.
Me, poikasi, menetimme faijamme.
Me, poikasi ja heidän läheisensä,
kokoonnumme yhdessä krematorioon
viimeisille jäähyväisille.
Vanha satamatyömies on kuollut.
Palvelutalossa on vapautunut paikka
seuraavalle työmiehelle tai -naiselle.
Savuna nousee keväällä taivaalle
punakaartilaisen pojan ruumis,
liittyy atomeina atomien joukkoon.
(Helsingissä 30.3.2019)
Rauhallista joulua!
Kuvat ja tekssti : Matti Laitinen 24.12.2020
kehitysvammaisen pojan isä ja omaishoitaja
ent. kuntoutussalan ammattilainen
Suomen hävittäjähankinnat on pysäytettävä!
7 kommen
ttia
