Ågeli oli mun vaiffin himaseutuu jo ihan skifinä. Ja sinne me ekaks byggattiin pesää, ku mentiin giftikseen. Mähän olin koko duuni-ikäni vuoroduunissa. Ekaks konelatojana ja sit fakun hommissa. Aina yks vekka ilta- ja toka päivähugii. Tällai sit tuli päivisinkin paljo dallattuu Ågelin gartsoja.
Ågelissa, niinku kait muuallakin Stadissa, staijas 60-luvulla paljon skidejä. Toisella puolella kartsaa missä me budjattiin, oli yks pitsku jossa oli kliffa hiekkalodju ja ainaski kymmenkunta, neljä-kuusvuotiasta sklodii braisaamassa. Meggessä oli kans usein yks dauntyttönen, joka aina skriinas ja oli kaikkien hyvä kafru.
Sit yks päivä ku mä taas dallasin tän pitskun ohi hiffasin, et siellä oli hääri snadisti bulimpi kundi, jotain kymmenen ja se kruunas ittensä tän skidijengin kingiks. No, mä staijasin siihen snadisti tsiigaan, et mitä nyt. Ja sit vaan sattu sellasta, mitä mä en kai koskaan pysty sleppaan mun sielusta veke.
Tää bulimpi kundi bamlas näille snadeille, et mennään takapitskulle redulle. Kaikki nää skidit, myös tää dauntypy, pomppi ja skriinas ku ne oli niin intoo täynnä. Sit tää kingi yhtäkkii toteski, et apinaihmiset ei sit tuukkaan meggeen. Tää dauntyttö bonjas heti, et ketä tää kundi meinas. Sen snadit hartiat lysähti, sen söde nalle putos handuista ja tää äsköinen riemu feidas sen feissiltä ja koko sen habitus starttas kuihtuun. Typy nosti sen nallen maasta ja otti sen nallen lujasti sylkkyyn ja käänty hitaasti, ei tsiigannu taakse lähti vaa dallaan veke.
Ku tätäki nyt taas tällai aamusta funtsin, näin vuosien jälkeenki, niin mun hertta spiidaa yhä.
Teksti: Jaakko Koroma
