Mitäs me kokemusasiantuntijat
Paras telkkariohjelma aikoihin tsiigattiin viikko sitten Teemalta. Se oli tosihyvä analyysi meitä ympäröivistä
ihmisistä ja öykkäreistä, joihin törmää lähes päivittäin. Asiaa meille avasi isoilla aalloilla Kaliforniassa
surffaileva apulaisproffa Aaron James. Hän oli kyllästynyt pölvästiin, joka rikkoi hengenvaarallisessa
urheilussa sovittuja sääntöjä, etuili ja poltti päreensä kun sai ansaitsemaansa palautetta. Tyyppi piti
erivapauksien ottamista oikeutenaan. Miksi? No siksi, että hän nyt vaan katsoo olevansa, rikkaampi,
viisaampi tai komeampi kuin kukaan muu. Aron James toteaa, että tämä lintu ole yhtään harvinainen vaan
se lentää parvessa samanlaisten kanssa, se yleistyy ja sitä tavataan erityisesti johtoasemissa. Näiden, kuten
hän raikkaasti sanoo, itseriittoisten kusipäiden vaikutusta yhteiskuntaan ja meidän tavisten elämään sopii
seurata vavistuksella. Taudinkuvaan kuuluu, että asianomaisen tyytyväisyys lisääntyy, mitä korkeammalle
hän keinoja kaihtamatta kiipii. Tätä kasvunkierrettä ei yhdellä huitaisulla pysäytetä. Siihen tarvitaan
työpaikkakulttuurien ja johtamisen vallankumousta ja uutta asennetta, Me Toota, silakkaliikettä, #Olen
täällä ja vaikka mitä.
Me tiedetään, koska me ollaan kokemusasiantuntijoita. Meillä kaikilla on joku nämä raamit täyttävä tuttu,
pomo, naapuri tai ainakin tiedetään valmentaja, jonka pata menee jumiin ja puheenjohtaja, joka tulee
oman yhdistyksensä harrastajakuoroon onnittelukäynnille ja sanoo, että olette tuottaneet yhdistykselle
pelkkää persnettoa. Että onnea vaan! Ja näitä on, tylyttäjiä ja nöyryyttäjiä. Onneksi ei olla ite. Tosin aika
monen mielestä ollaan, koska mehän ollaan Stadista. Skidinä landella sitä pidettiin tosi pahana juttuna.
Oltiin käyty Lintsillä, nähty tummapintaisia ihmisiä, käyty Korkeasaaressa ja tsiigattu Eltsun ajot. Mutta
ennen kaikkea se miten me puhuttiin! Tampereen yliopiston apulaisproffa Johanna Vaattovaara väitteli
kymmenisen vuotta sitten ensimmäisenä Suomessa kansankielestä ja tutki myöhemmin kaikkia murteita.
Stadin slangi oli tunnetuin ja samalla inhotuin murretestien puhekielistä. Ja ihmiset samaistivat kielen ja
puhujan. Erityisesti muualla Suomessa pipoa kiristi stadilaisten sihahtava s-kirjain.
Oma slangiproffamme Heikki Paunonen toteaa, että se mitä nykyskidit bamlaa, sisältää yhä enemmän
lainausta erilaisten- ja eritaustaisten kulma-ja kuppikuntien käyttämästä kielestä. Kuuleehan sen jo
räppäreiltäkin. Siis slangi ylittää rajoja ja kehittyy ja kasvaa kuin rikkaruoho. Ja niinhän tekevät skiditkin.
Sehän on kuitenkin tärkeintä mitä sanotaan, eikä miten sanotaan.
Soile Tammisto
