Olin Lapparin kansiksessa kait tokalla luokalla. Se oli silloin vielä ku funtsin että oon loistava sjunggaan. Mutsinki tais olla pakko mulle sitä vakuuttaa. Joku ope sit kerto, et Kantores Minores kuoroon tsögataan uusia, kirkasäänisiä pikkukundeja.
Steppasin sit yhteen luokkahuoneeseen, jossa pöydän takana tsittas kolme vanhempaa jäbää dumareina. Uteli nimen ja iän. Sitte eiku kundi esiintyyn.
Minnaan, et faija joskus snadissa jurrissa, ku se muisteli sen skönariaikaa veti parii stykee. Toinen oli balladi yhestä Rosvoroopesta ja toinen ”viistoista miestä oli arkulla vainaan, huhhah hei ja rommia pullo”.
Muistan vieläki ne epäuskoiset kauhistuneet öögat, jotka näitten kolmen dumarin feissistä paisto, kun tää innokas pikkukundi aloitti: ”Jos täytätte mun lasiini, niin tahdon kertoa, surullisen tarinan joll ei oo vertoa” . . .
Tähän asti metsillä skulaas mun mielestä hemmetin kliffasti. Sit bulina yllärinä, yks näistä arvostelijoista, spiidausta pidätellen, mut silti kohteliaasti totes ”Kiitti pavarotti. Seuraava”.
Koitin vielä snadisti ehdottaa uusintaa, et voisin kyl vielä vetää mollissa sen ”viistoista miestä . . .” Mutta ei lupaa enää herunu.
Lapparin kansiksen pääovi.
Teksti ja kuva: Jaakko Koroma
