Tässä nyt sit staijaa lähtiäiseväät mun skidiajan himasta. On sentään snadisti koppavampaa ku yhen mun frendin Arin, tuon kadehdittavan seuramiehen ja gimmojen lemmikin Tölikästä. Tää Ari joskus snadissa jurrissa väänsi tippaa ja kaveeras, et ainoo mitä meggeen irtos ku kundi himasta singras, oli viiskyt metrii etumatkaa. No, snadii flöittii?
Tää heppa, oli meitsin yks- tai kaksvuotislahja mun faijan systeriltä. Tää snadi humma lykkäs pikkukundille lohtuu, ku toi pimee puski ja puskee snadisti vieläki kauhuu, ku tää mun yliherkkä spiritti yöllä starttaa liikaaki funtsii kaikkee fittii.
Sit tää puukenkä, tää snadi bläägä skiglas yhessä kanavassa Amsterdamissa joskus 30-luvulla. Niinku oon joskus skrivannu, mun faija seilas purjebotskeilla noita seitsemää skönee. Sit kerran tää niitten nelimastoparkki Lawhill, joutu staijaan redillä muutaman viikon ja tää miehistö häippäs riehuun rantsun kapakoissa. Jonku ryyppyredun aikana faija sitten hiffas tän puukengän kanavassa ja pysty joteski tsägällä metskaan sen sieltä veks.
Kaikki mutsin rohdoshandelin timanttikorut ja sen helminauhat, staijas tän kengän suojissa, yhen lipaston päällä meidän snadissa makkarissa. Hintsusti mieroo, eiks jehna.
Teksti ja kuvat : Jaakko Koroma