Se oli yks aamu, ku pikkukundina hiffasin yhen vanhan jäbän metskillä Paskajanlahden (Taivallahden) laiturilla. Laahasin itteni sit pikkuhiljaa, skäfästi ujona, tän metskaajan lähelle. En jänänny udella, et onks fisuu tullu. Tää jäbä kyl varmallaki hiffas meitsin. Tsittasin varovasti kaijan reunalle. Joskus on kliffaa vaan olla.
Tää vanha kundi väijy tiukasti sen metskin kohoo. Venas varmalla ees snadii tärppii. Joku tsirra ulvo, ku se roudas jotain glesaa Mekluu pitkin Mariaan. Suulis lykkäs södee aamulämpöö. Meitsi vaihto varovasti asentoo.
Tää metskaaja sit yhtäkkii, lyftaamatta sen öögia kohosta bamlas, et kloppi hei, jos sä lähtisit skiglaan tästä rantsusta sun seilibotskilla, niin sulla ois tsargoo laskee kaijaan vaikka Kiinassa.
Se oli kaikki siinä. Tää riitti. Ei tarttenu mitään muuta. Jäbä jatko metskaamista. Meitsi nousi varovasti ja lähti dallaan Hietsun rantsuu kohti jos vaikka mun kafruja jo näkyis siellä. En konsa unohda tätä snadii hetkee, tän jäbän kanssa.
Tässä ekassa fotossa mesta, jossa staijas aikanaan mulle hyvin tuttu paskalaituri. Toka foto heräävästä Hietsun rantsusta.
Teksti ja kuvat: Jaakko Koroma