Kävin tänään lokakuun alussa Arskan ja hänen vapaa-ajan avustajansa kanssa kimpassa sienessä Luukin skuugessa. Dallasimme skuttassa kolme timmaa ja skruudasimme kannon nokassa kinkkuskämläreitä. Arska tsittasi retkituolilla, dokasi mustikkasoppaa ja tsiigasi elämänmenoa. Elämä hymyili meille kolmelle kundille. Kuinka moni manne mahtaa tsennata, miltä tuntuu, kun kehistysvammainen kundi saa stritata skuttassa seisten puuta vasten nojaten? Snadi sade ei perseitämme kastellut. Sieniä löytyi kymmentä eri safkattavaa lajiketta, yhteensä korillinen ja ämpärillinen. Ajoimme tyytyväisinä ja onnellisina dösällä Stadiin. ML 2.10.2019
SATEELLA
Kävin sunnuntaina sienessä.
Vaelsin sadeviitassa sateenvarjon alla
onnellisena yksin sateisessa metsässä.
Poimin koriini rouskuja, tatteja ja vahveroita.
Kun metsässä puu kaatuu,
se sijoilleen lahoaa ja maatuu.
Se suo elinympäristön
uudelle elämälle.
Armottomat avohakkuut surmaavat
puut, sienet ja kaiken muun.
Kaikki eläväiset ovat toisenvaraisia.
Kun ketju rikkoutuu, jotain tuhoutuu.
Kun sodassa mies kaatuu,
arkussa isän, pojan, veljen ruumis
kotikonnun kalmistossa maatuu.
Yhteisö ja suku rikkoutuvat.
Armottomat lentopommitukset
surmaavat ihmiset ja eläimet,
tuhoavat luonnon ja elinympäristön.
Kansakunnat rikkoutuvat.
Me kaikki olemme toisistamme riippuvaisia.
Me kaikki olemme hauraita kuin haperot.
Matti Laitinen
15.8.2016
