Käytyäni morjestamassa Hakiksen torilla eläkeruunafrendejäni jatkoin dallaamista kohti Stadin keskustaa. Tarkoitukseni oli käydä jälleen kerran yhdessä Stadin häviämisuhan alaisiksi jääneistä pankkikonttoreista. Tämä oli välttämätöntä, koska delanneet eivät voi itse valtuuttaa ketään käyttämään verkkopankkiaan. Pian kaksi kuukautta kestänyt faijani perunkirjoitus oli skimbaamassa finaaliin. Ylitin Pitkänsillan. Köyhä, balkanilainen starbuli pummasi täppiä vakiomestallaan Unioninkadulla, vastapäätä Varsapuistoa. Stikkasin lantin hemmon pahvimukiin.
Muistelin menneitä. Faijani suvussa ei ole synnytty eikä synnytetty hopealusikka suussa tai kultasormi perseessä. Äijän suvun työläisstarbat asuivat perheineen 1840-luvulta alkaen Suonenjoella, josta nämä flyyttasivat 1900-luvun alussa nykyisen Lappeenrannan alueelle. Konemesuna toiminut faijanfaija alkoi bunkata perheensä kanssa Stadin Bärtsissä vasta 1930-luvulla. Ukko oli fragannut nuorena punakaartin riveissä. Hän oli virunut sisällissodan jälkeen vankileirillä Lappeenrannassa. Enot olivat jeesanneet hänet hengissä veke leiriltä. Hän osallistui vapaaehtoisena viime sotiin. Faijanfaijan putkimiesbroidi delasi vuonna 1938 Stalinin puhdistuksissa Leningradissa. Oma faijani flaidasi junnuna Sörkan jengin riveissä. Hän oli byggaamassa snadilla liksalla sekatyömiehenä ja rantsujätkänä sodan jälkeistä Suomea. Hän oli 50 vuotta satskun ammattiosaston jäsen. Suvussamme ollaan oltu jo yli 100 vuotta vasemmalla.
Nousin hissillä Kaivotalon neljänteen kerrokseen. Vilautin passiani kopissa ja lämäsin laskut tiskiin. Pankkivirkailija maksoi verkon kautta kuolinpesälle osoitetut laskut. Allekirjoitin pari kuittia. Naapurikopissa tsittaavan muidelin vanhan mutsin kuuppa oli himmennyt pahasti. Nainen oli joutunut flygaamaan Köpiksestä Stadiin selvittääkseen yksinelävän mutsinsa taloutta, asumista ja sosiaaliturvaa. Kuulemani mukaan hommat oli tarkoitus hosua kondikseen päivässä. Mitähän muideli mahtaa funtsata, kun perunkirjoitus pukkaa päälle?
Perkeleenmoinen paprusota pankin ja byrokratian kanssa snadituloisen satamajätkän fyrkistä oli jatkunut jo pari kuukautta. Faija ei omistanut kämppiä, taidetta eikä myöskään osakkeita. Ainoat miljoonat löytyivät elossa ollessa hänen skrebbanoistaan. Me kuopatun kuben – sovussa keskenämme elävät – neljä broidista emme tajunneet, miksi tämäkin homma on duunattu niin saatanan vaikeaksi. Tuhkatun faijan maksamattomat hoitolaskut valuivat hissuksiin postarista. Stadi töppäsi palvelutalolaskuissaan, mutta lähetti sentään hyvityslaskun. Kremis, peijaisrafla ja skrubulafka handlasivat duuninsa hyvin. Suorittamani edunvalvonnan tilintarkastus seilasi maistraatissa kuukausia. Siitä rokotettiin 78 euroa.
Jouduin näpyttelemään perukirjan useamman kerran uusiksi. Ilman sukuselvitystä, tilinkäytön valtakirjaa, perunkirjoitusta ja perinnönjakosopimusta sekä useita nimmarien skrivauksia pankilta ei liru lanttiakaan. Byrokratian rumbaamiseen valtiolta kului varmaan enemmän hilloa, kuin meille kundeille oli paalua jaossa. Kohtuus on näissä puuhissa outo vieraslaji. Samat pykälät pätevät tonneille ja miljoonille, vaikka alle 20 000 euron perinnöstä ei makseta edes veroa.
Faijan kunniallinen siirtyminen elävien rekisteristä kuolleiden kortistoon bungasi yhteensä 4 000 euroa. Puolet summasta kului hautajaismenoihin ja loput laskuihin. Sekä eläminen että kuoleminen ovat Suomessa pienituloiselle ihmiselle varsin tyyristä. Kaikilla ei riitä fyrkkaa kumpaankaan.
Skujasin Steissiltä sporalla himaan Valkkaan. Kun faijan neljä vuotta kestänyt saattoprosessi, johon sisältyi hoitojaksoja lasaretissa, säännöllisiä ulkoilutuskeikkoja palvelutalossa, edunvalvontaa ja kuolinpesän hoitamista, oli vihdoin ohi, sihautin himapartsulla auki kylmän purkin Intian kalpeata kaljaa.
Matti Laitinen
24.5.2019