50-luvun puolivälissä joraaminen Lintsillä oli ”in”. Ja tsengojen piti olla ”mersut”, sellaset louferien alkiot. Joka jäbällä piti olla mersut jollei halunnu ett gimmat piti jäkälänä.
Mulla oli uudet mersut. En tänään snaijaa miks niitten aina piti olla numeroo paria liian snadit. Piti ehkä näyttää ett on snadit, snyget tsengat, ei mitkään Aku Ankan ylibulit räpylät.
Se gimma hakkas Armi Kuuselan 10-0. Bulit huulet, snyget hampaat, nauru ku veti klabbiit alta. Ja se joras ku vaalee enkeli. Se liiteli parketin yläpuolella. Sen fuduihin ei osunu vaikk ois yrittäny. Eikä döfannu kielolle vaan jollekki huumaavalle ambralle.
Puolessa välissä jortsuja alko tuntua, ett fudut ja mersut oli eri paria. Sitä enkeliä vaan ei voinu päästää lihatiskille. Joku olis kaapannu sen heti ja romanssi ois ohi. Siis jorattiin siihen ku orkka otti ritolat, ja fudut huus apua. Mutta enkelin takia mikään uhraus ei ollu liikaa. Ei edes ett vimoset fyrkat meni jaffaan ja nunniin. Ei sillonkaan kun se sano ett se budjas Munkassa ja ett ois ihan kiva jos dallais sen mukana sen himaan.
Eiku menoks. Putkinotkon kohdalla valkoset nilkkasukat alko värjäyty punasiks. Mutt ajatus päästä enkelin rappuun ja sekstikoille voitti kaikki kivut. Päästin sen rapun dörtsille. Se avas sen, ja just ku mä olin tunkemas sisälle, se käänty kynnyksellä, ojensi viileän pienen handun, sen lupaavat pusuhuulet veny tainnuttavaan hymyyn ku se sano: ”kiitti ku viittit följaa mut himaan ja oli kiva bamlaa, nähdään ens kerralla”! Dörtsi pamhti boseen ja mä stondasin kartsalla sekopäisenä rakkaudesta.
Sitt klabbit huus apua ja teki lakon. Fyrkkendalia ei ollu lantin lanttia ett ois päässy edes nelosella Tölikkaan. Meikun mäessä mersut alko painaa kainalossa ku synti. Asvaltti alko tuntua hiekkapaprulta paljaiden, veristen klabbien alla. Loput oli yhtä golgataa. Vika metrit Hesperiankadulla meni kolme askelta kerralla ja lepo.
Latari Gröndahl kysy aamulla olinks mä ollut kragiksess ku rappukäytävä ja hissi ja neljäs kerros oli ihan verisiä himaovelle saakka. En ollu. Olin vaan saattamassa vaaleaa enkeliä himaan. Ja mersut oli ku nyyat, mitä nyt veren punasiks värjäämät sisältä. Mutt opittiinhan taas siitäki. Opittiin ettei kantsi mennä joen yli hakeen vodaa!
Klaus Bremer
