Kuva: Matti Laitinen
Lomaillessani perheeni kanssa Airiston helteisessä mökkikylässä minulle soitettiin viime torstaina Laakson sairaalasta. Myötätuntoinen ja huolestunut lääkärin ääni kertoi mutsini terveydentilan huonontuneen olennaisesti. Hänellä oli todennettu toistuvasti pitkiä hengityskatkoja, jolloin hän sukelsi syvälle tästä maailmasta. Tämän johdosta ravintoletku oli poistettu. Hänen toimiva vasen kätensä oli vapautettu ja irrotettu sairaalavuoteen kaiteesta. Vasempaan ranteeseen oli laitettu kanyyli kipulääkitystä varten. Lekurin selvityksen mukaan mutsin tila oli edennyt yllättäen saattohoitovaiheeseen. Hänelle oli tehty jo aikaisemmin yhteisymmärryksessä elvyttämättäjättämispäätös. Tämä tarkoitti käytännössä pidättäytymistä painelu-puhalluselvytyksestä silloin, kun potilas ei enää hyötynyt siitä.
Isobroidi oli löytänyt 22.6.2018 mutsin tajuttomana kotoaan. Lääkäri oli todennut tällä vahva-asteisen oikean puolen halvauksen ja vaikean afasian. TT-kuvauksessa vasemmalta aivopuoliskolta löytyi laaja infarkti. M2-haara oli tukossa. Suunmotoriikka ei skulannut. Hänen oli vaikea suorittaa tahdonalaisia liikkeitä kuten nielemistä. Mutsi ymmärsi kuitenkin edelleen puhetta, vaikkei kyennyt itse puhumaan. Hän oli infarktin takia hiton poikki. Mutsin pumpun vajaatoiminta oli hoidettu. Safka valui nenäletkun kautta magaan.
Ymmärsin lasaretin henkilökunnan tehneen kaiken voitavansa. Kiitin lääkärin välityksellä heitä tehdystä työstä ja siitä, että he suovat mutsin delata rauhassa ja turvallisesti sairaalan hoitoympäristössä. Noutaja oli saapunut norkoilemaan nurkille äkillisesti ja kyselemättä. Lähtö oli lähellä. Otimme vaimoni kanssa tukevat paukut votkaa ja vietimme pienen hiljaisen hetken. Lähdin sen jälkeen kundini Arskan kanssa vaeltamaan helteiselle rantatielle meren rannalle.
Laadin seuraavana aamuna kuudelta mutsille muistopuheen. Tämä oli jo toinen kerta tuolla viikolla, kun skrivasin hautajaisia varten muistokirjoitusta. Edellisen olin duunannut yhdelle nuoruuden frendille, jonka skoudet olivat löytäneet muutama päivä sitten pari viikkoa kypsyneenä omasta kämpästään. Surullinen ja yksinäinen kuolema.
Kävin lauantaiaamuna broidieni kanssa tsiigaamassa mutsia Laaksossa. Tämä goisasi rauhallisesti sairaalapukassaan ja hengitti tasaisesti. Mutsi hiffasi tulomme ja hymyili meille. Hän vaikutti vapautuneelta letkujen poiston ja viestintäkäden vapautumisen jälkeen. Pidimme vuorollamme häntä handusta kiinni. Broidi kostutti mutsin kasvot ja kaulan viileällä vedellä. Potilashuoneen fönari oli auki ja tuuletin puski ilmanvaihtoa ikkunalaudalla. Mutsi tarkkaili kundiensa höpinöitä ja virnisteli heille välillä. Hoitaja pesi lattiaa ja toinen desinfioi potilasvuoteiden kaiteita.
Visiitin jälkeen keskustelimme sairaalan pihalla mutsi senioritalon luukun vuokrasopimuksen irtisanomisesta ja sen tyhjentämisestä, hänen viherkasviensa viemisestä tyttäreni huostaan, osoitteenmuutoksesta postia varten, hautajaisjärjestelyistä ja muistotilaisuudesta.
Ihmisen delaaminen on merkillinen ja mutkikas prosessi. Sunnuntaina mutsi oli vetänyt istuma-asennossa viiliä lusikalla naamariinsa. Käydessäni perheeni kanssa maanantaina moikkaamassa mutsia tämä tarttui käteeni ja osoitti sormellaan nokkamukia. Tarjosin hänelle pari huikkaa vodaa. Vammainen poikamme Arska paijasi hellästi mutsin kättä ja mahaa sekä kysyi: ”Miten menee mummi?”
Mitä maamme vammaisille ja vanhuksille mahtaa tapahtua, jos sotenöörit onnistuvat yksityistämään ja ulkoistamaan yhteiskunnan tarjoamat toimivat sosiaali- ja terveyspalvelut?
Matti Laitinen
24.7.2018