Kuulkaas tätä. Olin lupautunut täksi illaksi keskustelemaan luovuudesta ja mielenterveydestä Lotta Emanuelssonin kanssa Ristiveto-festivaalin konsertin kappaleiden välillä. Konsertti järjestettiin nykyisessä Lapinlahden Lähteessä eli entisessä psykiatrian klinikassa, rakennettu 1840.
Oli jännittävää palata Lapinlahteen. Olin sairaalassa puolisentoista vuotta psykologiamanuenssina 1975-76. Syystä tai toisesta työskentelin suljetulla osastolla, joka nimensä mukaisesti piti sisällään kaikkein vaikeimpia potilaita. Olin parikymppinen enkä ymmärtänyt elämästä mitään, mutta tuon kokemuksen jälkeen ymmärsin ehkä vähän enemmän.
Konsertti pidettiin tuolloisen osaston 5 käytävällä, jota nyt kutsutaan Aleksis Kiven juhlakäytäväksi. Hienot muusikot (Eriikka Maalismaa, Paavali Jumppanen, Jan Söderblom ym.) soittivat Schumannia ja Brahmsia, ja Lotta ja minä yritimme avata luovuuden psykologisia ulottuvuuksia. Robert Schumann yritti itsemurhaa vuonna 1854 hyppäämällä yöpaidassaan sillalta helmikuiseen jokeen. Hänet saatiin pelastetuksi, mutta hän vietti elämänsä kaksi viimeistä vuotta mielisairaalassa. Syfiliksen osuutta säveltäjän sairastumiseen arvuutellaan.
Tilaisuuden päätyttyä kävelin ulos Ruoholahden puoleisesta ovesta, josta umpipsykoottinen Vesku oli pinkaissut minulta karkuun talvella 1975 käydessämme kanttiinissa kaakaolla ja soittamassa levyautomaattia. Juoksimme perätysten Lapinlahdentietä kohti Marian sairaalaa. Vesku oli sen verran minua paremmassa kunnossa, että karisti minut kannoiltaan ortodoksisen hautausmaan portin tienoilla ja katosi näkyvistä Mechelininkatua alaspäin. Osastonhoitaja huokasi raskaasti, kun läähättäen raportoin tapauksesta. Tunsin itseni täydelliseksi hölmöksi. Poliisi palautti Veskun osastolle illansuussa.
Ja neljäkymmentäkolme vuotta myöhemmin kävelin samaa Lapinlahdentietä kohti Marian sairaalaa ja muistelin elämääni, joka tuolloin oli vielä edessäpäin.
Teksti: Pekka Sauri
