Lyhyt tarina koirasta, ystävyydestä ja rakkaudesta
Musta koirannäköinen hylje tuijottaa minua hievahtamatta. Ei, kyllä se on sittenkin koira tai hyljekoiran näköinen ihminen. Roosan nimi on Roosa, sillä hyvä, ja se on jo 13-vuotias. Koiraksi aika vanha ihminen. Mutta se on nuorekas ja energinen, sillä on maailmaan hyperpositiivinen asenne. Siitä olen sille kateellinen, siis asenteesta. Minulla on ollut asennevamma koko ikäni tai melkein koko ikäni. Maailma on ollut minua vastaan tai päinvastoin. Jos olisin ollut koira, siis Roosa, ehkä tilanne olisi toinen. Minua olisi hellitty päivät pääksytysten siankorvilla, silityksillä ja hellittelynimillä: Rosseliini, Rosebud, Rossa tai RoosaRoosa -kovan onnen lapsi. Viimeksi mainittu on tietenkin vain vitsi, ja Roosa kyllä tietää, mitä se tarkoittaa: minä olen maailman onnekkain labradorinnoutaja saadessani viettää koiranelämääni tässä ihanassa pienyhteisössä, jossa minua arvostetaan tasavertaisena perheenjäsenenä, jolla on loukkaamaton ihmisarvo. Roosan kanssa menevät aina puurot ja vellit sekaisin, sillä niin mukava ja söpö koira se on, ihmiseksi. Mutta en minä osaa olla sille oikeasti kateellinen, minusta ei olisi tullut optimistia edes koirana. Ja kuka on tavannut masentuneen labradorinnoutajan, kysyn vain.
Roosa lukee minua kuin avointa kirjaa. Nyt se on, siis minä, surullinen, nyt sitä itkettää, siis minua. Se, siis Roosa, työntää päänsä syliini ja katsoo hellästi: tässä minä olen, sinun kaverisi, best frendisi, ei hätää, kaikki on hyvin, tiedäthän. Se tarjoilee minulle kalleinta aarrettaan, pientä samettimattoaan. Ja minun pitää ehdottomasti katsoa sitä tuimasti silmiin ja sanoa sille hiljaisella murisevalla äänellä, että minä otan sen, koska se on minun (paino sanalla minun). Jos murinani ei vakuuta, leikin kissaa tai määyn. Viimeistään tässä vaiheessa Roosa tempautuu leikkiin mukaan, tarraa mattoonsa, jota käteni tavoittelee, ja sitten me vedämme kilpaa hampaat irvessä. Jos joskus, so. hyvin harvoin, onnistun saamaan aarteen haltuuni, se jahtaa minua ympäri huoneistoa, kunnes saa matosta pitävän otteen, ja minä luovutan ennen kuin sormeni ovat sen kidassa. Pienehköksi koiraksi Roosalla on mahtavan vahvat leuat ja terävät hampaat.
Roosa puhuu minulle lempeästi, lohduttaa, innostaa, haastaa: oo mun kaa, se toistaa uudelleen ja uudelleen, eikä sen pyyntöä voi loputtomiin torjua. Sen vetoava katse voittaa aina, lopulta.
Vaimo sanoo, että minä hemmottelen koiraa. Heittelen sille makupaloja suoraan pöydästä (väärin!), päästän sen makuuhuoneeseen (kielletty!), salaa jopa sänkyyn (ehdottomasti kielletty!). Annan sille jatkuvasti periksi, kun pitäisi näyttää, kuka on isäntä talossa, vaikka kaikki tietävät, että se on Roosa.
Minulla on tunnetusti heikko luonne, Roosa tietää sen ja käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen. Mutta tätä heikkouttani en häpeä: jos jommankumman on annettava periksi, se olen minä. Elämäkertani nimeksi olenkin ajatellut: Vääräoppinen koirankasvattaja kasvoi ihmisenä.
Kotona ollessamme Roosa lojuu jaloissamme tai ainakin lähistöllä. Kun vaihdamme paikkaa, se seuraa perässä kuin hai laivaa. Jos se sattuu makailemaan vähän kauempana, sen pitää kuitenkin olla aina näköyhteydessä meihin, laumaansa.
Roosa on ikäisekseen harvinaisen leikkisä koira. Sen aamurituaaleihin kuuluu, että se jyskyttää hännällään makuupaikan vieressä olevaa patteria kuullessaan pienenkin heräämiseen liittyvän risahduksen makuuhuoneesta. Kun kompuroin unisena olohuoneeseen, se on säteilevänä vastassa lempimatto tai suosikki pehmolelu, kissa, hampaissaan. Häntä viuhuu vimmatusti. Sitten seuraa aamutoimien clou. Se pyöräyttää kuperkeikan olohuoneen matolle, monta, nyt jo vähän kankeasti, mutta kuitenkin. Siinä se makaa selällään kääntyillen puolelta toiselle, tassut vispaavat vimmatusti ilmaan, sen ilme on ekstaattinen, se on hurmiossa, elämä on laiffia! Minun rooliini kuuluu samanaikaisesti rapsutella sitä, minkä sen viuhuvilta ja teräväkyntisiltä käpäliltä tohdin. Samantapaiset rituaalit koskevat myös kotiin tuloja. Olenkin vaimolle todennut, että on kiva palata kämpille, kun on aina joku, joka on vilpittömän iloinen nähdessään vaatimattoman habitukseni. Vaimon mielestä minä vain ilkeilen tapani mukaan, nyt hänen lisäkseen viattoman luontokappaleen kustannuksella. Vitsailu on taitolaji.
Ulkona Roosa kuljettaa minua milloin minnekin. Suostun mieluusti sen johdettavaksi, koska sen valitsemat reitit ovat aina vaihtelevampia kuin omani. Se nappaa talutushihnasta kiinni, ja sitten mentiin. Kun joskus yritän vaisusti vastustella ja käännyttää sen toiseen suuntaan, se yksinkertaisesti kieltäytyy seuraamasta. Kokoonsa (25 kg) nähden sen nelitassujarrutus on yllättävän tehokas, vaikka alustana olisi kova asfaltti. Tässäkin asiassa sen argumentointi on vastaan sanomatonta ainakin minunlaiselleni laihalle miehelle, jossa äijäenergiaa virtaa harvinaisen vähän.
Labbikset ovat tunnettuja tolkuttomasta ruokahalustaan. Ne eivät todellakaan, toisin kuin useimmat koirarodut, säännöstele syömistään. Roosa, vaikka onkin maailman fiksuin koira, ei ole tässä suhteessa poikkeus. Ulkona sen herkkua ovat muun muassa jäniksen papanat, nakkikioskien pakkauspaperit, jogurttitölkit, nenäliinat, ammoin pois heitetyt homeiset leivänpalat, so. kaikki, mikä vähänkin muistuttaa ruokaa. Roosalla on ruuan hankinnassa tosi kiero taktiikka, se kävelee katua tai polkua pitkin muina naisina katsellen viattomasti ympärilleen, kunnes yhtäkkiä ryntää kohti saalistaan, enkä yleensä ehdi hätiin ennen kuin saalis on sen suussa. Tämän jälkeen taistelu on menetetty, sillä koiran leuoista ei enää mikään irtoa ainakaan meikäläisen voimilla.
Metsästyskoiraksi Roosasta ei ole sukutaustastaan huolimatta. Se voi korkeintaan hölmistyneenä vilkaista kahden metrin päässä istuvaa rusakkoa, lähistöllä pyörivät linnut se negleeraa täysin. Kissat eivät herätä siinä minkäänlaisia intohimoja. Omia lajitovereitaan se diggaa hyvin valikoiden. Metsästäjää siitä ei tulisi edes ihmisenä. Ja ihminenhän se on, ihminen koiran vaatteissa.
On kuitenkin pakko tunnustaa, ettei Roosakaan ole aivan immuuni noutajan vaistoilleen. Vanhoilla päivillään se on entisestään laajentanut ruokavaliotaan, nyt sille kelpaavat kuolleet pikkulinnut, hiiret ja päästäiset. Kadulle kuukahtaneen jäniksen kimppuun en sitä päästänyt, joku raja minullakin on. Ja minä kun luulin, ettei hyvän kotikasvatuksen saanut lemmikkimme syö lainkaan raakaa lihaa. Mutta olkoon, voihan silläkin olla joitain inhimillisiä heikkouksia. Mehän olemme vain ihmisiä.
Ihmisten tapaan Roosa on koko pitkän elämänsä ajan potenut kiusallista allergiaa. Ilman päivittäistä kortisoni/antihistamiini -annostaan se raapisi ja purisi tassujaan, kuonoaan ja takalistoaan loputtomasti. Onneksi lääkitys auttaa, ja toistaiseksi mitään näkyviä sivuoireita ei ole ilmaantunut.
Ruuaksi Roosa saa yleensä riisipuuroa, johon sekoitetaan hirssiä ja tattaria, jos kaupasta löytyy. Lampaan ja broilerin jauheliha ovat sen suurta herkkua, ja tietenkin kala. Minä kannan sille vaimon moitteista piittaamatta myös eineksiä: lihaperunasoselaatikkoa, kaalilaatikkoa, rusinatonta maksalaatikkoa, tonnikalalaatikkoa ym. Tiedän, että valmisruuat sisältävät liikaa sokeria, suolaa ja lisäaineita, mutta Roosa rakastaa niitä eikä se valita lisäaineista. Ruoka-annoksensa Roosa hotkaisee salaman nopeasti, lautaselle ei todellakaan jätetä.
Kiistelemme vaimon kanssa myös ruoka-annosten koosta. Minä kannattaisin kevyempää linjaa, mutta vaimo sanoo, että yritän vain projisoida anorektisia piirteitäni Roosaan. Voi olla, että hän on oikeassa.
Onhan Roosa vieläkin harvinaisen solakka labbikseksi.
Äitiyden onnea Roosa-raukka ei ole saanut kokea. Nyt se on siihen jo liian vanha, eikä meistä ole kennelin pitäjiksi. Uskon, että se sielunsa sopukoissa suree kohtaloaan, mutta koetan vaimentaa omatuntoni kolkutuksen. Tiedän rajani koirankasvattajana ja ihmisenä. Ja toisaalta, onhan sillä meidät, adoptiovanhemmat.
Roosa on ikäisekseen iloinen, energinen ja loputtoman ystävällinen. Ystävänä se on ehdottoman lojaali ja rehellinen. Mutta sen katseessa on myös tummaa, viipyilevää surumielisyyttä. Se tietää, että elämä on rajallinen. Toivon sille tietenkin sydämestäni terveyttä, pitkää ikää ja lokoisia koiranpäiviä. Mutta sittenkin, joskus….Ehkä olen silloin vielä paikalla, ehkä en. En tiedä, kumpaa toivoa. Mutta onneksi meitä Roosan isäntiä ja best frendejä on ainakin kolme: vaimo, poika ja minä. Joku on paikalla, lupaan. Me olemme Roosan rakkaita, ja se on meidän rakas kulta-koiramme, ihanin koira maailmassa. Ei Roosan tarvitse olla milloinkaan yksin, eihän, sillä
vielä on aikaa
kävellä joenrantaan
kertoa kuulle
ja mustalle koiralle
varjoista unten maassa
Jälkisanat
Rakas Roosa-koiramme siirtyi koirien taivaaseen 20.2.2012. Viikkoa ennen lähtöpäivää sen kunto romahti. Ennakkovaroitusta ei tullut. Päivä päivältä sen vointi huononi, ja ulkona käynti tuotti jo vaikeuksia, jalat eivät tahtoneet kantaa. Arvasimme, että loppu on lähellä. Kuolinpäivää edeltävänä päivänä vein Roosan taksilla Itä-Helsingin eläinlääkäriasemalle.
Ystävällinen naislääkäri oli alkuun varovaisen toiveikas toipumisen suhteen, mutta röntgenkuvassa ilmenevä suuri varjostuma muutti tilanteen. Lääkärin arvio oli, että kyseessä oli maksasyöpä. Hän totesi, että asia voitaisiin vielä varmistaa leikkauksella, mutta piti sitä tarpeettomana. Hän kysyi minulta ystävällisesti, haluaisinko että Roosa nukutettaisiin saman tien. Kotiinkuljetus olisi koiralle vain lisärasitus. Soitin Tuijalle sairaalaan ja kerroin tilanteen. Hän ilmoitti pääsevänsä kotiin seuraavana aamuna (vaikka olikin vastikään ollut leikkauksessa) ja toivoi, ettei Roosaa vielä piikitettäisi. Olin helpottunut ja samalla hyvin huolestunut, miten pärjäisin Roosan kanssa seuraavaan aamuun.
Aamulla Roosa nousi urheasti jaloilleen ja sain sen vietyä kymmenisen metriä ulko-ovesta pissalle, Roosan viimeiselle. Tuijan tultua kotiin, lähdimme välittömästi eläinlääkäriasemalle. Olimme mukana saattamassa ihanaa koiraamme viimeiselle matkalleen.
Lähetin samana päivänä viestin veljeni perheelle Roosan kuolemasta. Siinä totesin: ”Tällaista surua olen kokenut harvoin, jos koskaan.” Yhä vielä kyynelet kihoavat silmiini muistellessani Roosaa, koirista parhainta.
olet meissä kuin
kirja jota luemme
päivästä toiseen
rakkauden sanoista
solmimme seppeleitä
Kultakoirallemme Roosalle (25.7.1998-20.1.2012)
P.S. Ei mennyt kuin pari kuukautta Roosan kuolemasta, kun meillä oli jo toinen koira. Se tuli Muhoksen metsistä ja lennätettiin Oulusta luoksemme yhdeksän viikon ikäisenä. Tietenkin valitsimme labbiksen, mutta sitä emme arvanneet, että bonuksena saisimme metsästyslinjaisen hauvelin. Jos olisimme tämän tienneet etukäteen, tuskin olisimme kauppoja tehneet.
Viita on vahva, omapäinen, impulssiherkkä villikko Roosaan verrattuna. Haastava ja vaikeakin koira, ainakin meille. Mutta ihana ja hellyttävä se on kaikesta venkoilustaan huolimatta. Usein olemme pohtineet, onko meistä näin vaativan koiran pitäjiksi. Kaikenlaista on Viitan kanssa jo sattunut, ikävääkin. Monasti olen palannut lenkiltä koiran kanssa raivoa täynnä ja uhonnut vaimolleni, että nyt kerta kaikkiaan riittää. Mutta aina on mieleni heltynyt. On se kuitenkin niin hellyttävä jalkojen päällä loikoja. Emme ole enää nuoria, ja tuleva mietityttää jo melkoisesti.
Jaksammeko? Uskallammeko ottaa vastuun villikostamme? Entä jos sairastumme ja niin edelleen. Mutta kyllä me Viitan pidämme, jos suinkin mahdollista. Se rakastaa meitä niin kuin vain ihmisen paras ystävä voi: vilpittömästi ja ehdoitta. Tällainen minä olen, se ilmoittaa ruskeilla silmillään. Rakastakaa tekin minua. Ja mehän rakastamme.
Viitan tarina on vielä kesken. Toivon, että minusta on vielä sen kertojaksi, kun se aika tulee. Tai sitten kertojana on joku muu, vaimo tai poika.
timo p. asikainen
timo-pekka.asikainen@helsinkinet.fi
