Kuva: Matti Laitinen
Arki vapautti minut vihdoinkin loputtomiin jatkuneista joulupyhistä. Aurinko iski lempeästi pilvien lomasta minulle silmää. Hyppäsin dösään Mäkelänkadulla. Leimasin matkakorttini näyttölaitteessa. Bussi oli lähes tyhjä. Menin istumaan ikkunapaikalle keskioven viereen. Kännykkä vinkaisi jonkun tekstiviestin saapuneen. En viitsinyt kaivaa vehjettä esiin. Kaivoin repustani marinoituja valkosipulin kynsiä ja mutustelin niitä.
Kaksi matkustajaa jäi pois Mäkelänrinteen uimahallilla ja yksi tuli sisään. Liikenne julkisella liikennevälineellä sujui vaivattomasti ja ruuhkattomasti. Pysäkkien liepeillä kohosi hiekoitussoran likaamia, pieniä lumipesäkkeitä. Dösä ei pysähdellyt välipysäkeillä, vaan kääntyi Tuusulantien liittymästä Maunulaan. Maunulan vanha ostari oli vedetty pari vuotta sitten, sen pienyrittäjien vastuksesta huolimatta, maan tasalle. Pari vanhempaa ihmistä ostoskärryineen poistui pysäkillä. He menivät tien toisella puolella sijaitsevaan Maunulan uuteen liikekeskukseen.
Matkan edetessä taivas tummeni. Dösä ohitti Pirjon krouvin vuosia tyhjänä olleen tontin. Kapakka purettiin, mutta sen tilalle ei ole rakennettu yhtään mitään. Se oli jäänyt kuolleiden sielujen petankkipaikaksi. Bussi pysähtyi Pakilantien Liiterin pysäkillä. Tarjouslehden mukaan tällä viikolla sai halvalla texmex-tuotteita ja saumattomia boksereita. Ylijäämäkalkkunat ja -kinkut kelpaisivat sopuhintaan monelle perheelle. Viimeiseen myyntipäivään oli vielä kosolti aikaa.
Olin bussin toinen jäljellä olevista matkustajista. Ohitimme Pakinkylän vapaapalokunnan juhlasalin. Sopimuspalokunnalla on käytössään kolme paloautoa. Niitä ei näkynyt. Olivat kai talleissaan. Ylitimme Kehä ykkösen. Pakilan Teboil vilahti ohitsemme. Kanssamatkustajani painoi pysäytysnappia vähän ennen Paloheinän Alepaa. Minä jatkoin yksikseni päättärille asti.
Kävelin kohti Paloheinän majaa. Keskuspuiston alittavasta liikennetunnelista puski sininen bussi raikkaaseen ulkomaailmaan. Paloheinän elämyspuisto oli hiljainen. Ainoakaan valjaisiin kytketty ihmisapina tai sen poikanen ei viiletellyt tänään vaijereita pitkin männystä toiseen. Ylitettyäni jäätyneen maa-alueen pääsin sulalle metsätielle.
Etenin Paloheinän jäistä pääväylää pitkin kohti Pitkäkoskea. Pari kuntoilijaa testasi täyttömaiden kylkeen rakennettuja juoksuportaita. Alitin lumettoman hiihtosillan. Etenin jäätyneen latupohjan jäännettä pitkin rauhallisesti ja hieman etukenossa luistellen eteenpäin. Yksi lenkkeilijä nastapohjaisine vaelluskenkineen ohitti narskuen minut. Tervehdimme toisiamme.
Jatkoin kilsan eteenpäin. Lahtikuusien reunustaman mäen tien reunat olivat sulaneet. Käännyin tuttuun metsään. Sekametsän alavammilla mailla oli lunta ja vesilätäköitä. Mäen rinteissä oli märkää ja paljasta. Sammalmattojen päälle oli kasautunut liiskautuneita, rusottavia puiden lehtiä. Mustikan lehdettömiä, vihreitä varsia törrötti joka puolella. Kahlasin sulamislammikkojen ylitse polulle ja kipusin hissukseen kohti lumetonta, sammaleista ja kumpuilevaa kuusikkorinnettä. Olin oppinut vuosikymmenten aikana sienestäessäni, että tärkeintä ei ole etsiä sieniä, vaan löytää niiden kasvupaikkoja.
Suppilo- ja kosteikkovahveroita löytyi rahkasammaleen seasta, lahopuiden lomasta ja kuusikkojen alta yksittäisinä ja pesäkkeinä. Tutkittuani suotuisan maa-alueen huolellisesti väijyen minulle kertyi reilu litra suppilo- ja kosteikkovahveroita sekä kuusi syömäkunnossa olevaa kantarellia. Saalis yllätti minut.
Mikäli Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump saapuisi ensi jouluna valtiovierailulle Suomeen, minä voisin viedä hänet sieniretkelle Keskuspuistoon. Autoilevan burgerikansan presidentti voisi ihmetellä onnistuneen sieniretken jälkeen yhdessä minun kanssasi: Mitä vittua, Suomen ilmastossa on tapahtunut, kun Paloheinän metsässä voi poimia kelta-, kosteikko- ja suppilovahveroita vielä joulupyhienkin jälkeen?
Maailmankaikkeuden olemassaolon kannalta on saman tekevää, mitä ihmiskunta puuhastelee planeetallaan. Ihmiskunnan olemassaolon kannalta on ratkaisevaa, mitä ihmiskunta tekee kotiplaneetalleen.
Matti Laitinen
28.12.2017
