Kuva: Matti Laitinen
Olin ihmetellyt jo pari kuukautta, kuinka vaikeaa Stadilla olikaan hankkia palvelutalolta saatuun faijan kämpänavaimeen uutta paristoa, jotta minä pääsisin ulkoiluttamaan häntä esteettömästi pyörätuolissa. Yhdeksänkymppinen faijani ei kyennyt ulkoilemaan itsenäisesti muisti- ja muiden sairauksiensa sekä liikuntarajoitteensa vuoksi. Hänen ulkoilunsa oli ollut minun varassani reilut pari vuotta. Neljä vuotta nuoremman mutsini voimavarat riittivät vain käynteihin faijan luona.
Olin jo pariin otteeseen tiedustellut henkilökunnalta, mikä avainasiassa oikein mätti? Vallitseva tilanne ei ollut kenenkään edun mukainen. Minä jouduin kuormittamaan käynneilläni suljetun osaston jo muutenkin vähäistä henkilökuntaa pyytämällä heitä avaamaan faijani kämpän oven. He joutuivat jättämään aina oman työnsä kesken minun takia. Minua oli pyydetty summerin soiton lisäksi hakkaamaan rautaovea, jotta henkilökunta oivaltaisi, minkä oven heidän pitäisi kulloinkin avata. Toisaalta faijan oven lukon avaaminen avaimellakaan ei aina luonnistunut sen satunnaiseksi osoittautuneen yhteistyökykyisyyden vuoksi.
Tänä perjantaina minulle selvisi, että avaimen paristoja vaihdettiin vain kahdesti vuodessa. Edellinen kerta sattui kohdalleen juuri muutamia päiviä aikaisemmin, kuin minä luovutin toimimattoman nyklani sisääntulon valvontapisteeseen. He lupasivat hoitaa asian kuntoon parissa viikossa. Varakas Helsingin kaupunki kykeni mittaviin säästöihin vanhustenhoidossa henkilökunnan alimitoituksen lisäksi myös avainparistojen monimutkaisessa vaihtoprosessissa.
Tänä perjantaina minulla kävi tuuria. Äkkäsin kerroskäytävässä hoitajan ja pyysin häntä avaamaan faijani kämpän. Hän saikin oven auki pienen veivaamisen jälkeen. Sairaalavuode oli tyhjä – mies oli käynyt. Hän totesi voivansa hakea faijani suljetulta puolelta. Minä kiitin tarjotusta palvelusta. Hän pukkasi äijän pyörätuolilla hoteisiini. Minä desinfioin käteni ja valmistauduin koitokseen.
Faija kiukutteli tapansa mukaan aluksi, ettei hän lähde minnekään ja ettei jalkatukia myöskään laiteta pyörätuoliin, koska jalat eivät pääse liikkumaan. Sitten ukolle iski kusihätä. Sain pyydettyä saman hoitajan apuun. Homma hoitui hyvin ja ihmisyyttä kunnioittaen.
Mutsi oli tuonut äijälle kukkia ja jääkaappiin mustikkasoppaa. Laskin pöydälle kukkamaljakon viereen vaimoni hankkiman sukkapaketin. Keittiönurkkauksen apupöydän lautasella lepäsi yksinäinen joulutorttu. Yksiön hellasta oli kytketty sähkö pois. Lapsuuden Lauritsalan kesäpaikkaa esittävä taulu riippui seinällä telkkarin päällä.
– Onks tänään perjantai?
– On, mähän vien sut joka perjantai ulos lenkille. Meillä kävi tänä perjantaina tsägä. Skuttatie on kuiva. Huomenna sataa loskaa ja paskaa ihan olan takaa. Sä olet ollut aina ulkoilmaihminen. Eiköhän lähdetä?
Vedin kyselemättä faijalle ulkoilubyysat verkkarien päälle. Pistin talvikengät luisiin jalkoihin. Pujottelin ukon kuihtuneet handut puseron ja rotsin hihoihin sekä vedin varovasti vetskarit kiinni. Varoin lippistä päähän asettaessani, ettei kuulokoje irtoa. Hanskat solahtivat ohuisiin nakkeihin lähes omin voimin. Kiedoin paksun kaulaliinan suojaamaan vanhan miehen kaulaa ja poskia. Äijän naama vääntyi jonkinlaiseen virneeseen. Sulloin punaisen torkkupeitteen reppuuni kaiken varalta lisälämmikkeeksi.
Painoin hissin nappia. Hissi kihnutti hissukseen neljänteen kerrokseen. Joku kirkui suljetulla osastolla. Hissin oven sulkeutumisnopeus oli suurempi kuin sen matkanopeus kerrosten välillä. Sen seinässä tiedotettiin, että alakerran Ruskopirtissä leivotaan tänään joulutorttuja. Talonasukkaiden joulujuhla oli vietetty eilen. Faija ei ollut koskaan joulumiehiä. Palvelutalo vaikutti nukahtaneelta.
Alakerran raflan ovensuussa päivystävä harmaatukkainen mummo uteli minulta tapansa mukaan:
– Vietkö poikaa taas ulos?
– Vien.
– Voi, kun minäkin pääsisin. Kunto menee huonoksi, kun ei pääse ulos.
Teimme pyörätuolilla normaalin rundin Ystävyydenpuistossa. Joulukiireet olivat minimoineet reippailijoiden määrän. Koulun piha oli tyhjä. Faija valitti palelevansa. Kaivoin punaisen torkkupeitteen repustani ja peittelin äijän. Palasimme hiljakseen rullaten kohti palvelutaloa. Koirapuiston portin edessä kaksi pientä piskiä tutustui toisiinsa. Omistajat kehuivat toisilleen turrejaan.
Avasin faijan kämpän lukitsemattoman oven. Mutsi oli puikahtanut paikalle, koska hän ei päässyt koskaan viikonloppuisin liikennevaikeuksien vuoksi katsomaan miestään. Ikäihmisille ja liikuntarajoitteisille suunniteltu lähidösä liikennöi vain arkisin. Mutsilla ei ollut tsettiä eikä bilikaa. Linjojen suunnittelussa ei oltu huomioitu mitenkään hänen mielestään erityisryhmien viikonloppujen liikkumis- ja kulttuuritarpeita. Palvelulinja 805 piti joulupäivinä lisäksi neljän päivän kuljetusbreikin.
Mutsi kertoi, että hän ja muut senioritalon huonojalkaiset ja sairaat vanhukset jäivät pyhinä eristyksiin Alvar Aallon suunnittelemaan, esteettömään reservaattiin. Hän ei jaksanut kävellä polvien nivelrikkonsa, astmansa ja pumppuvikansa vuoksi edes Puotilan metroasemalle, josta hän olisi päässyt näppärästi Itikseen. Talvella tilanne vain paheni entisestään.
Minä riisuin faijan ja pistin hänet huilaamaan vuoteeseen. Nostin sängyn laidat ylös, jotta äijä pysyisi putoamatta poterossaan. Mutsi ruokki faijaa pienillä suklaabiiteillä kuin linnunpoikaa. Väsynyt faija aukoi alahampaatonta suutaan. Hyvästelin vanhempani. Mutsi tulisi käymään meillä joulupäivänä taksilla.
Minä lähdin kotiin. Poikkesin matkalla Eastonin joulun ruuhkauttamassa sittarissa ja ostin 300 grammaa lapsuudenajan rasvaista, siivutettua Lauantai-tsieguraa ja satsin lipeäfisua. Hyppäsin Itiksessä porkkanaan ja annoin sen viedä minut kiskot vinkuen Sörkkaan.
Matti Laitinen
22.12.2017
