Meillä oli Apollogatanilla oma hima humppu. Usein se koisi paperiroskiksessa pakkasilla. Sillä oli pikkupisnes, se möi kuulakärkikyniä. Varasto oli palttoontaskussa rivissä ja sieltä pysty valkkaa värin.
Se oli kohtelias, pyyhkäisi kengällä kartsaa ja nosti hattua. Se kysy, että tarviiko pikku neiti kynää. Se sai niitä iha nätisti myytyä.
Aikuiset kerto, että se oli tullu sotimasta himaan, niin himassa olikin uusi faija kakaroilla. Se hokas sen ajoissa ja häipy, kun ei halunnut sotkea kenenkään elämää. Se oli jotenkin ilmotettu kuolleeksi ennen aikojaan ja uusi faija oli jo kerennyt tulee. Se pyöri samoilla kulmilla ku kakaransakin. Kakarat ei tuntenu sitä, eikä kai se mutsikaan. Se piti niitä silmällä ja oli valmis hjelppaamaan, jos jotain vaikka kiusattiin. Siinä sivussa se autto muakin kun skolekaverit kotimatkalla kiusas.
Siinä oli yks Tölön faija. Humppu, alkis, spurgu. Nyt vasta oon snaijannu, et meidän spurgut oli sodan runtelemia äijiä, jotka ei saanu tarpeeks apua. Onneks meidän talon mutsit kutsu sen joskus syömään keittiön oveasta ja anto sille ukkonsa vanhat kalsarit ja palttoot.
Teksti;