Kuva: Pekka Mattila
Olen tehnyt nyt hieman yli kolme päivää kenttätyötä ja osallistuvaa havainnointia turismista Kreikan saariston vähän tasokkaammassa kohteessa. Tässä preliminäärejä huomioita.
Yleisturisti nauttii erityisesti ahtaimpien kujien intiimistä tunnelmasta ja haluaa kopeloida-hipelöidä jokaisen kojun kaikkia myyntiartikkeleita. Hänellä ei ole aikomustakaan ostaa mitään, ja innokkaan myyjän lähestymistä hahmo pakenee siirtymällä kaksi metriä eteenpäin seuraavaan kaupalliseen hankkeeseen – täysin vastaavan tarjooman ääreen. Yleisturisti käyttää tilapäistä valtaansa vaivatta sivuuttaessaan ohi pyrkivien verrokkien tuskastuneet huokailut.
Miesturisti uskoo, että kaikki vakuuttuvat korkean testosteronitason merkkinä toimivan tatuoinnin paljastamisesta huolimatta siitä, että polttariviikonloppuna otetusta huojuvasta tahrasta ei innostunut edes lähipiiri silloin aikanaan ja kaksikymmentä kiloa sitten.
Naisturisti puolestaan uskoo, että myöhäisklassismin hikipajatulkintaa edustava valkoinen ja kultabrokadein koristeltu ”Troijan Helenan” inspiroima mekko on hyvä ostos. Se on kyllä hyvä parkkipaikan laidalla otettaviin insta-kuviin, mutta sitä ei tule kotipuolessa koskaan edes harkittua pidettäväksi. Ei sillä, että se pesua kestäisikään.
Perheellinen turisti on varma, että kaikki ihastuvat, kun taaperon huojuvaa kävelykoulua toteutetaan näköaloistaan tunnetulla kapealla ja jyrkkien askelmien valtaamalla kivikäytävällä, jota reunustavat ruuhkaiset puodit ja pudotus mereen. Taakse kertyvä viidenkymmenen metrin jono koostuu vain faneista.
Japanilainen turisti ei huomaa koneensa lähtöä tai saapuvaa laukkuaan kiihkeän älypuhelinsuhteen takia. Pian hän onkin jo kotona.
Amerikkalainen miesturisti on kotonaan vain, jos löytää toisen ventovieraan amerikkalaisen ja voi sitten hölöttää college-vuosien otteluvoitoista läpi illallisen. Tällöin amerikkalaiset naisturistit pitkästyvät kuoliaiksi. He kostavat puolisoilleen vastaavasti maanisella tarpeellaan pysähtyä jokaiseen täysin identtistä valikoimaa myyvään puotiin.
Ranskalainen turisti tupakoi ketjussa mutta muistaa aina kysyä, ettei savu vaan häiritse muita.
Pohjoismainen turisti suosii reppua, jolla voi muksia itselleen lisää toiminta-alaa ahtaissa tiloissa. Hän ei edelleenkään ymmärrä aurinkosuojakerroin viiden ja viidenkymmenen eroa. Helakanpunaisena hänet nyt huomataan toisin kuin yleensä. Sekin voi tuottaa vaatimattomalle pohjoismaalaiselle tyydytystä.
Brittituristi on yhtä punainen mutta ilman reppua. Lisäksi hän on äänekäs ja enemmän tai vähemmän elegantisti päihtynyt.
Tai sitten pohjoismainen turisti kirjoittaa some-päivityksen ja toivoo väistäneensä kaikki edellä mainitut stereotypiat.
Teksti: Pekka Mattila
