Ku mä olin skidi, noin kymmenen vanha, niin mun mude ja fatsi oli tollasii viiskyt kolme ja viiskyt yksi. Pidin niitä tosi vanhana. Silloin ei lauantait ollu vapaita, käytiin skolee ja vanhemmat oli duunissa. No mun mude oli kyl aina himassa, faija oli duunissa. Muistan että aika usein oltiin sunnuntaina sukulaisissa kylässä, juotiin kaffee ja syötiin pullaa, faijalla oli puku päällä ja mudella kans hyvät kuteet. Me lapsetkin oltiin aina kylässä tiptop. Aloin vaan funtsii noita vanhoi juttui ku olen nyt itse eläkkeellä ja on aikaa funtsii kaikenlaista. No tossa ku käy peilin edessä, näkyy peilissä vanha ukko, jolla on harmaata fledassa ja skeggessä. Olen nyt 64 ja joulukuussa tänä vuonna täytän 65 vuotta. Mun faija ja kaks broidii delas 65 vuotiaana, joten toivon etten ole liipasimella… No joo mun piti kyl heittää stoorii ihan muista jutuista. Nyt kun on ikää tullut ja aikaa on niinku funtsii kaikkee maailman menoo, funtsin yks päivä tollast että onkos tuttava ja frendi sama asia? Funtsasin asiaa silleen ku ennen oli frendei pilvin pimein ja nyt tuntuu ettei oo enää ketään. Kukaan ei käy, kukaan ei soita, ja tulee niinku mieleen että, onkos kaikki kaverit, eli entisajan kaverit delannu? Mua kyllä risoo että sit ku joku sattuu muistaa ja soittelee, niin se kysyy jotain neuvoo, tai apuu johonkin hommaan. No onhan se kliffaa että muistetaan edes silloin, mut olis se kliffaa ku joku vaan soittais ja kyselis että, ”mitä jäbä duunaa” ja bamlais vaan kaikkee kliffaa stoorii, niin sais ittekin heittää herjaa kaikist jutuist. No kyl maailman meno on muuttunut ihan greisiks, tuntuu välillä ettei bonjaa enää mitään, joka asiassa pitää olla stärä, ettei mokaa mitään. Kyl mä oon niin onnellinen että synnyin jo viiskyt luvulla, jos nyt olisi nuori, niin olisi kyllä hankalaa olla oma ittensä. Tarkoitan vaan ku, nykyään pitää olla niin, jotenkin ”erikoinen” että hyväksytään jengiin, niinku skolessa ja silleen niinku kartsoilla. Mä olen aina ollut tälläinen kun oo ja on vaikee kuvitella itteensä, muodin mukaan tsuppivana kundina. No mä olin skole kiusattu skidinä, joten ei kai se nyt olisi kovin erillaista, tai olis se ku on noi netit sun muut, mihin voi ottaa fotoja ja skrivaa kaikkee skeidaa. Niin ja joka mestassa on noit kaikkii houkutuksii, niinku huumeita ja silleen aineita, joilla pannaan pönttö sekasin. Olisi se ainakin mulle, liian vaikeeta olla nulkki, nykyaikana…nou vei.. Mieluusti olen nyt ikäihminen, on kyl paljon helpompaa. Tosin jos tällä kokemuksella olis nulkki, niin paljolta harmilta välttyis. Ei varmaan tekis niin paljon mokia, mitä muuten on tehnyt, olisi välttynyt monelta harmilta. Nyt sitä tsiigaa paljon tarkempaa, mitä aikoo duunaa, ettei duunaa skeidaa. Joskus mä makoilen tossa soffalla ja tsittaan ulos fönäristä. tsiikaan ku ulkona blosaa ja puut heiluu, saatan olla miettimättä mitään, olla vaan. Välillä tulee mieleen, että tässäkö tää oli mun elämä…aika meni vaan tosi nopeeta. Muistaa hyvin ku oli vielä nuori kloppi…ja nyt vanha ukko…tai ainakin ulkopuoli vanha ukko. Mietin ettei ihmisestä paljoo jää tänne ku lähtö tulee autuammille metsästysmaille. Tietenkin rikkailta jää fyrkat, bilikat, kesämökit, upeet isot talot….ja sukulaiset jotka flaidaa kynsin hampain, että kuka saa mitäkin, siinä unohtuu kyllä vainaja hyvin nopeesti. Köyhällä on varmaan ihan erillaista, ainakin luulen niin. Ku mun faija delas, kyl mulla kyyneleet irtos, mulla oli hieno faija. Mun faija hommas mulle ekan duunimestan, olin juustotehtaalla Pitskussa faijan apulainen niputuskoneella. Surrattiin…tai kone surras, juustolaatikoita kiinni ja mä leimasin laatikot ja stikkasin lodjut lavalle ja trukki haki lavat veks. Silloin kuuskyt luvun lopulla oli Biefrassa nälänhätä ja avustusjuustoo meni mun käsien kautta hirmusia määriä, ne oli niitä kolmiosulatejuustoja. Silloin tehtiin överii melkein joka ilta. Mä tulin faijan kaa hyvin toimeen. Mude eli vielä faijan kuoleman jälkeen 25 vuotta, hoidettiin mudee systerin kaa loppuun asti, oltiin sairaalassa systerin kaa ku mude kuoli vuonna 2000. Ku läheiset delaa, jää jäljelle vaan suru ja muistot. Aika kultaa huonotkin muistot hyviksi ja pitkän ajan jälkeen ku muistelee, sukulaisii tai frendejä, muistaa vaan hyvät asiat. Omatkin mokat elämässä unohtuu ajan myötä ja muistaa elämän hyvänä ja antoisana pakettina. Mullakin on tota ”romua” nurkat täynnä, mulle ne on ”hyvää kamaa” mutta kun musta aika jättää, ei taida lapsille ja lapsenlapsille mun kamoista olla paljoo käyttöö. Maalautin mun ja vaimon hääkuvasta, vaimolle 60 vuotis lahjaksi aika ison taulun ja toivon että se ainakin jää lapsille ja joskus lapsenlapsille, muistoksi meistä, mudesta ja faijasta, papasta ja mummista.
Teksti: Orvo Levonniemi
