Mähän oon joskus skrivannu mun kollegasta, Hjaltesta. Tää kundi oli födannu Åbussa ja flyttas 60-luvulla Stadiin. Oli mua jotain kypän verran vanhempi. Oltiin kumpiki Usarissa duunissa.
Startattiin sit vähitellen, duunaan fisureduja Kustaviin, tän Hjalten faijan bykkaamaan, ihan kliffaan mestaan. Tää niitten villa stondas söden kaltsiniemen klyyvarissa. Oli fishermannin paradiiso. Vodaki oli vielä silloin kristallii ja pysty tsiigaan botneen, parin kolmenki metriin syvyyksiin.
Hjalten faija oli entinen pirtupoliisi. Sen huumoriki oli spittapoliisin. Eli snadisti kapeeta. Minnaan, et ainaski tuhat kertaa tää sama hoku, ku startattiin skruudaan, et ”kom maat, kom maat, no mää ymmärsin koht ja hyppäsin pöyräl maat”.
Mut, tää faija oli vielä eläkkeelläki parski kundi. Se flyttas keväällä tänne landelle ja sit takas Åbuun vasta, ku frysis blosis duunas tän elon siellä skäfästi ankeeks ja skönen rantsutki starttas vetään riitteeseen.
Tää spittaskoude Artturi, kerran bastussa kaveeras, et ku ne väijy viikonki Kustavin saaristossa, jonkun saaren rantsussa, noita spittarofeja, ku ne yleensä syksyn mörkkiöinä, roudas tota spittaa markkinoille. Niin joskus, ku oli helvetin galsa yö ja se treenas goisaa, niin jääty kledjut rautabotskin seinään poseen.
Nää skoudet kyl snaijas, ketä nää rofet oli. Tän karikkoisen saariston reitit, tsennas vaan nää tän seudun ammattifisustajat. Yleensä nää pollarit hiffas yöllä, tän spittabotskin tulon, sen voissisita. Sit nää skoudet syöksy, tän spittabotsin kylkeen ja tän Hjalten faijan duuni oli hyppää paattiin ja repästä piuhat, sen botsikin Wikströmmistä veks.
Tää skoude, joutu ottaan, monta skeglun pistoo ja skoteeki, sen kroppaan, ku se joutu flaidaan tän smuglarijengin kera. Tää Hjalten faijja, oli niin helvetin katkera tälle saaristojengille vieläki. No funtsigaa nyt, tää faijja joutu elättään vaiffii ja sen viittä skloddii, skouden snadilla liksalla, henkiriepu välillä katkollaki. Ku taas nää spittatrokarit, bykkas makeita hausseja saaristoon ja sinksas fisusutusbotskejaanki melkein vuosittain.
Sit vielä, ku nää jangsterit skoudekundit, joskus treenas hakee joraan, näitä saaristogimmoja, vaik Jussina, niin gimmat melkein spottas niitten feissiin. Pakit tuli aina.
No tähän, tän stoorin finaaliin, voiski kliffasti stikkaa yhen statementin, joka skäfästi valottaa tän mun, jo delanneen frendin Hjalten, elofilosifiaa, et ”armoton ahneus, kovanki onnen voittaa.”
Teksti:Jaakko Koroma
