Hietsun rantsussa oleva kahvila, on avoinna nykyään koko vuoden. Ihan nasta juttu. Tsittasin siellä ja katselin autiota hiekkarantaa ja ajatukset kauas kantaa, niinku toi Katri-Heluna, jossain sen stykessä kertoo. Ikävä, galsa blosis.
Joteski kaihoo vielä, niitä 60-luvun aurinkoisia kesiä, ku Hietsu oli fulsat elämää. Oli perheet joukolla vetämässä suulista ja skruudamassa eväitä. Aina löyty kavereita, kun sinne hiippaili.
Nyt on toi Laatuvaunun rantsuki, stailattu uuteen uskoon. Muistan hyvin aikaa, kauan kauan sitten, niin ylivoimanen lahnan metskausmesta oli, kun blosas kunnolla, tän Laauvaunun Hietsun puoleisessa rantsussa.
Kerran yks vanhempi fisustaja, tarjos mulle sen Hietsun hautsigan takaa, munikselta, kaivamaansa isoa masia. Pätkin sen koobran ainaskin kolmeen osaan. Sitte täky sköneen ja eipä aikaakaan ja mitä sattuikaan. Koho tärisi poikittain, lahnan stailihan skruudaa masia, on lyftaa sitä kohti pintaa.
En ikinä unohda, sitä flaidista, kun hertta sykkyrässä, studasin tän kunkkulahnan pääsevän haneen. Jotenki sit, enemmänki tsägällä kun talentilla, sain tän vonkaleen, lingottua rantsukivikon yli, tasaselle maalle. Bulein lahna ikuna, mun fisustus histiksessä.
No, nyt on nyt ja huomenna on huomenna. Ei oo enää metskaajia Paskajanlahdella. Mutta nää jänskät muistot, ne ei ikinä häippäse, vaikka ne lievästi feidaaki. Eiks jehna.
Teksti: Jaakko Koroma
