Meitsiki nyt sit lämää, nää mun skopen dörtsit vihdoinki selälleen. Jänään nyt tunnustaa, et Kummelin kreisihymööri, on aina ollu just sitä, mikä meitsin herkkää sieluu on pystyny helliin. Vaikka nää härmän kriitikot, nää fariseukset, jotka staijaa niitten norsunluutorneissa ja sieltä dumaa eläviä ja delanneita. Just nää valovuoden päässä rahvaasta staijaavat, kaiken tietäjät, treenaaki skotaa alas, näitten kummelikundien tsougit, jolla ne duunaa meikäläisen skriinaan ja sillai sit meitsinki hiffaan, et on sittenki jotain iloo ja namii, tässä snadisti dorgassa, inehmon elossa.
No, miks nyt sit jänään astuu skopesta. En oo kait oiken studannu kafruillekkaan konsa valistaa, tätä mun bulii glooriaa Kummelii kohtaan. Mut sit, niinku joskus jokasen laiffissa födaa moumentti, joka duunaa styrkkaa talenttii hiffaa asioita ja rohkeutta pamlaa niistä.
Mulle tää tsargo öpnas, ku muutama vekka sitten tsiigasin Neloselta tätä Supertsäärnat-proggista. Oli ton tenniskundin, Jarkko Niemisen hugi, raottaa sen oikeeta eloo. Tää tsäärna, niinku nää muutki sporttissankarit, avautu tunnustaa, sen elon herkkää saittii. Miten kundii toi yksinäisyys maailmalla hodlassa vaivas. Miten hävityn matsin jälkeen, staijas elo botnemudissa.
Tän kundin buli jelppi, oli synkkinä hetkinä musa ja sit yllärinä, snadisti nolona, tää Jarkko Nieminen tunnusti, että tuli aina tsiigattuu pari lohtujaksoo Kummelii. Kiitos Jarkko ja kaikkee gutaa sulle.
Jaakko Koroma
