Kun olin lapsi, pienen pohjoiseen kotikaupunkiini perustettiin lennosto. Niinpä pian ihmettelimme yhtäkkiä taivaan halkaisevia valkoisia savuvanoja, jotka kaupungin yli lentäneet Drakenit jättivät. Joskus, hetkellisesti, koneiden pauhu pelotti, mutta enimmäkseen upeasti kaartelevat koneet kiehtoivat. Niihin totuttiin, ja ne kuuluivat hiljaisen, muuten aina uinumistilassa olevan kotikaupunkini kuvaan. Lasten muistoihin ne jättivät jäljen yhtä lailla kuin taivaalle.
Myöhemmin, kun nuorena aikuisena asuin lähellä kotikaupunkini lentokenttää ja samalla Hornetien taivaan kiitorataa, jota pitkin koneet aloittivat laskeutumisen tai singahtivat hurjina taivaalle, ne kuuluivat itsestään selvinä asioina päiviini. Usein istuin kesäisin takapihallani ihastelemassa taivaalla upeasti kaartelevia koneita ja niiden pelottomia lentäjiä ja toivoin välillä itsekin olevani yhtä vapaa ja rohkea pilvien piirtäjä. ”Parasta elämässä, parempaa kuin seksi”, kuulin joskus nuoren hävittäjälentäjän kiteyttävän tuntemuksensa lentämisestä. Ymmärsin hänen puhuessaan, että lentäminen on myös vapaudenrakkautta. Vai voiko missään muualla tuntea edes hetken samanlaista riippumattomuutta ja vapautta?
Kun muutin aikuisena Helsinkiin, podin alkuaikoina pitkään koti-ikävää, niin kuin varmaankin kaikki, jotka ovat syntymäpaikastaan lähteneet. Toki koti-ikävää helpottavat tutut asiat. Minut sattuma toi itään ja taas kerran – melkein lentokentän reunalle. Tuntui ihan siltä, kuin olisin tullut takaisin sinne, mistä olin lähtenytkin.
Uuden kotikaupunkini lentokentän reunalla asuessani olen saanut jälleen seurata talomme yläpuolella usein pörrääviä pienkoneita – ja niiden lisäksi uskomattomia taitolentäjiä, helikoptereita, laskuvarjohyppääjiä ja joskus jopa päätä huimaavia hävittäjienkin lentonäytöksiä. Ja jälleen olen tajunnut, kuinka on hienoa, että ihminen on ja on ollut utelias, intohimoinen ja vapaudenkaipuinen olento.
Viime vuosina olen monesti kiivennyt Kivikon tai Jakomäen kalliolle katselemaan Malmin lentokenttää. Kallioilta näkee huikaisevan kauas, ja koneita bongatessa voi samalla havaita, kuinka paljon tyhjää tilaa Helsingissä vielä on, vaikka sitä ei matalalla maankamaralla huomaakaan. Tilaa olisi muuallakin kuin kentällä, joka suuntaan, vertikaalisesti ja horisontaalisesti.
Kun eräänä päivänä taas kipuan kallioille, en näe nousevia ja laskevia lentokoneita vaan tilalle on tullut betonia ja kivitaloja. Taivaalta ovat kadonneet valkoiset savujuovat ja tuttu pärinä. Kallion alapuolella Lahdenväylää halkovat tuhannet autot, ihmiset oravanpyörissään. Niissä ei vapautta koe.
Satu Maakanen
