Sanoin Äidille, että lähden kohta käymään Tallinnassa.
– Pidä hauska päivä, hän totesi.
Seuraavana päivänä Äiti katsoi suoraan silmiini ja kysyi:
– Onhan se päivämatka?
Olin rehellinen, kuten hänelle kaikessa.
– Ei. Kyllä se kestää yli yön. 22 tunnin risteily.
– Et lähde. Et voi lähteä. Siellä on vaarallista. Voi tapahtua mitä vaan.
– Äiti-kulta. Enköhän pärjää. Olen jo pian eläkeiässä..
Äiti, 89, mietti hetken. Käänsi päätään. Pieni hymynkare ilmestyi suupieleen….
(Ps. Äiti oli välillä sairaalassa. Lääkäri soitti. Ei antanut juuri mahdollisuuksia. Ajoin itkien Hartmanin päivystykseen. Silitin äidin poskea ja kysyin tunnetko, Jari tässä. Äiti vastasi pienellä äänellä – Kyllä. Muistatko poikieni nimet? Joo, Jami, Jyri, Juska… Lääkäri tuli sängyn päähän. -Oho hän virkoaa…läheisen ääni herätti… (lääkäri pyysi anteeksi sanomansa minulle: oli pakko kertoa tässä tapauksessa pahin vaihtoehto). Otettiin kuvat aivoista ja kokeita. Seuraavana päivänä takaisin kovan lääkityksen kanssa Kannelmäen Palvelutalon kotiin…)
Jari Pekkanen
