Tällaisena galsana ja mörkkinä aamuna tulee funtsittuu taas, jo hiippakuntaa sinksannutta kolleegaani, Hjaltea. Hjalte oli Åbun kundeja. Flyttas Stadiin ja Usariin, joskus 60-luvun finaalissa. Hjalten faija oli slumpannu Kustavista kliffan rantsutontin, kaltsiniemen. Sitten ihan ypö, bykannu sinne villan, neljä kammarii ja köökki.
Staijattiin siellä perheen kera, ainaski kerran pari kesiksessä. Fisuu, ja buliiki, riitti skönessä. Duunattiin verkkoo ja stikattiin firvelii. Ja aina tää fisusaldo oli, ku tolla biblian Pietarilla.
Jengi on varmalla hiffannu, et joskus, joku timma tai moumentti skuffaa sielusta, jonkun ihme haamun tai minnauksen. Sen ei tartte olla mikään maailmoja syleilevä totuus. Vaan joku, vaik vaan, sen hetken skloddi.
No, meitsi ja tää Hjaltte, oltiin staijattu ekaks, niitten landemestan bastussa. Ja sit tsitattiin, niitten villan pitskulla ja venattiin, et vaiffit tulis sit kans bastusta ja alkais kehittää jotain snadii suolasta.
No, niitähän sai venaa ja venaa. Sikski kait, ku jätettiin sinne niille muutama bisse.
Ja sit, ku vihdoin, nää kaks södee daami dallas bastusta, iloisesti skriinaten, Hjalte vaan diivana totes, et talo, ilman aitanpolulla hoipertelevaa emäntää, on ku pilvinen päivä.
Nää, sen Hjalten sanat, tsöraa vieläki, meitsin sieluun sen hetken rauhan ja auvon hiljasuuden.
Jaakko Koroma
