Meitsin skloddiajan himassa, oli poljettava ompelumasina Ankker. Mutsi oli roudannu sen himastaan meggeen, ku ne oli flytannu faijan kera kimppaan. Tää klabbeilla sotkettava masina oli meidän kakrujen yks kliffoimmista braisausvehkeistä. Välillä, ku tsombattiin sen masinan vauhtipyörää, se oli niinku busa, ku tsitattiin lattialla peräkkäin systerin ja broidin kanssa. Sit joskus taas tää vauhtipyörä oli botskin ruori, botskin, joka seilas maailman seitsemää skönee.
Minnaan, et meidän fämilin joulukuun starttiin aina kuulu, et mutsi otti firapeliduunii joltain liivifirmalta. Välillä, ku mutsi tikkas yökaudetki, niin köökki oli ku vietnamilainen gledjufabriikki. Nää liivit oli niitä, ku giltsien tartti käyttää, et niitten saumanyylonit staijais ylhäällä.
Tää mutsin firabeliduuni oli kuiteski se onni ja autuus, joka födas tän joulun meille. Se snadi ekstra tseenis, mitä mutsi tällä duunilla kehräs, meni tän joulusafkan ja lahjojen slumppaamiseen. Nyt ku funtsii, niin mun mutsin elon arki, oli ikuista ja fittii flaidfaamista, tän meidän ekonomian suhteen, pennin venyttämistä, mut joulut, ne joulut vedettiin täysillä, just niinku ku ökyrikkaat. Ainaski tää pikkukundi funtsi tällai.
Jaakko Koroma