Romaani. Arktinen Banaani, 2013.
Kainin merkki on palkitun kirjailijan puhetta rakkaudesta ja intohimosta, vapaudesta ja sen kaipuusta. Se on romaani sammumattomasta elämänjanosta. Henkisen alastomuuden seura kokoontuu öiseen istuntoonsa, jossa pyritään mitään kaihtamattomaan rehellisyyteen. Kokoukseen osallistuvat myös seuran kunniajäsenet Aleksis Kiveä ja Minna Canthia myöten.
Sekä ulkoiset että sisäiset maisemat vaihtuvat tiuhaan, kun ihminen etsii naamioidensa takaa omia kasvojaan. Kainin merkin kantaja on rauhaton kulkija, ei perillä olija. Siitä huolimatta ja sen vuoksi elämä on hänestä hillittömän hauskaa.
Lehtisen estetiikassa yhdistyvät lukeneisuus ja rankka katu-uskottavuus. Kallion slummeissa kasvanut mies sanoo sanottavansa kainostelematta. Kainin merkki osoittaa todeksi kirjoittajansa oman luonnehdinnan opintiestään: hän sanoo saaneensa filosofin kolutuksensa Helsingin yliopistosta ja Kallion kaduilta.
Torsti Lehtinen on kirjoittanut kolmisenkymmentä teosta romaaneista ja näytelmistä runoihin ja aforismeihin, filosofisista ja teologisista esseistä taidetta ja estetiikkaa käsitteleviin tutkielmiin. Hän on toiminut viidessäkymmenessä ammatissa laivan kansimiehestä tietokoneiden ohjelmistoasiantuntijaan, viinikellarinhoitajasta huumetyöntekijään ja päätoimittajaan. Kaikki tämä ja Lehtisen lukeneisuus purkautuvat ajatusten ja kokemusten hurjana ilotulituksena Kainin merkin sivuille.
Lehtisen näkökulmat ylittävät ajan ja paikan rajat. Sisäinen ja ulkoinen maailma risteytyvät kiehtovalla tavalla. Kirjoittaja liikkuu niin kulttuurihistorian ja vanhojen myyttien kuin nykyajan metropolien maailmoissa. Hän tutkii kielen, taiteen, filosofian ja mielikuvituksen mahdollisuuksia hahmottaa elämän ehdot: Äidin kohdusta tulemme ja hautaan menemme. Sen tiedämme varmasti. Kaikki muu on uskonvaraista.
Kainin merkki on filosofinen romaani, jonka sivuilla eivät totisesti kahise luentosalien kuivat paperit. Päähenkilö viihtyy yhtä luontevasti niin alamaailman monenkirjavien tyyppien keskellä kuin piispojen, kansanedustajien ja kulttuurielämän merkkihenkilöiden seurassa. Eksistentialistisen epätoivon uhatessa hän karkottaa sen kuolemaa uhmaavaan huumorin voimalla.
Jo romaanin omistuskirjoitus osoittaa, minkä laatuisesta filosofiasta kirjassa on kysymys: ”Omistan tämän matkakertomuksen äidilleni mustanpörssin kauppiaalle, sikiönlähdettäjälle
ja kuritushuonevangille, jonka uhrautuvan rakkauden muisto on ollut minulle
ehtymätön voimanlähde.”
Eräässä haastattelussa Lehtiseltä kysyttiin voiko yhdelle ihmiselle tosiaan tapahtua niin paljon kuin kirjan päähenkilölle tapahtuu. Kirjailija vastasi kertoneensa tapahtumista vain vähäisen murto-osan.
Kainin Merkin lopussa on henkilöhakemisto, mikä on tavallisempaa tietokirjoille kuin romaaneille. Lehtinen pilkkaa tahallaan kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden välille vedettyä keinotekoista rajaa. Kainin merkki sisältää aineksia molemmista, eikä ole mitään järkeä ryhtyä tutkimaan suurennuslasi kourassa, missä raja kulkee. Sama koskee mielikuvituksen ja omaelämäkerrallisen aineksen välistä suhdetta:
Romaanitrilogiassani Jano tulin panneeksi Topi Laaksosen perheeseen syntymään kaksoset. Sitä on riennetty pitämään lopullisena todisteena trilogiani omaelämäkerrallisuudesta. En viitsi kantaa mukanani kaksosteni Alinan ja Ellan syntymätodistuksia, joista kävisi ilmi, että he syntyivät vuosi trilogian ilmestymisen jälkeen.
Päähenkilöllä voi olla seitsemän lasta yksinkertaisesti samasta syystä kuin Aleksis Kivellä seitsemän veljestä. Jos A. Kivi olisi erehtynyt kirjoittamaan romaanin
Viisi veljestä, ei hänestä kukaan mitään tietäisi. Ei sen vuoksi, että veljeksiä olisi liian vähän, vaan sen vuoksi, että viisi on puolikymmentä eli desimaalijärjestelmän tasaluku, ja tasaluvuilla ei ole mitään tekemistä taiteen ja runouden kanssa. Muskettisotureita täytyy olla kolme, kääpiöitä ja veljeksiä seitsemän ja opetuslapsia kaksitoista. Seitsemän peninkulman saappailla pääsee pitemmälle kuin sadan kilometrin saappailla.
Torsti Lehtinen osoittaa taas kerran, että kuolemanvakavista asioista, kuten elämän tarkoituksesta tai tarkoituksettomuudesta, voi puhua otsaansa rypistämättä. Lukijan, joka ei Kainin merkkiä lukiessaan itke eikä naura, on syytä nostaa peili suunsa eteen ja katsoa, tiivistyykö siihen höyry.
Kalliossa 1. syyskuuta 2014
Torsti Lehtinen